Kauppa vai sota?

Olen lueskellut Robert Conquestin Comrades-kirjaa. Conquest tunnetaan tietysti kovana antikommunistina, (joka mm. jossain vaiheessa NL:n hajottua halusi jostain neukkulanhaukkumiskirjastaan uusintapainoksen nimellä "I Told You So, You Fucking Fools...") ja aikaisemmin olin lukenut Conquestilta jo Lenin-kirjan joka oli melkoisen hyvin kirjoitettu kuva monomaanisesta kusipäästä joka varmaan olikin samanlainen kuin historiallinen Lenin ja varmaan osaksi ei.

Koska kirja on vielä alkuvaiheessa siitä on kokonaisuutena vaikea sanoa mitään, mutta jo tässä vaiheessa on mieleen jäänyt eräs juttu lännen suhtautumisesta Neukkulaan ja kommunismiin mitä olen miettinyt jo aikaisemmin. Koko kommunismin ajanhan kapitalistiset länsivallat pohtivat, miten tähän uuteen entiteettiin pitäisi suhtautua, nimenomaan siltä kannalta, miten se kurja tilanne että yksi osa maailmasta oltiin repäisty systeemin ulkopuolelle, pitäisi korjata.

Oli olemassa kaksi strategiaa. Toiset olivat sitä mieltä, että NL:n kanssa pystyttiin neuvottelemaan; radikaaleista puheistaan huolimatta se olisi valtio valtioiden joukossa ja ajan kuluessa radikaalius hiipuisi pois ja Neuvostoliitto liittyisi kapitalististen valtioiden joukkoon, osaksi maailmanjärjestelmää. Sillä välin paras lähestymistapa olisi rauhanomainen rinnakkaiselo ja kaupankäynti. Toisten mielestä taas NL oli lähtemättömän paha valtio, jonka regiimi pitäisi joko jyrätä pois maan päältä tai, jos tämä ei ollut mahdollista, ainakin kampittaa sen maailmanvalloitusyritykset, pitipä siihen sitten käyttää kovia keinoja tai sitten ei. Tietysti porukka ei jakaantunut tasaisesti näihin kahteen leiriin ja olipa porukkaa näiden ulkopuolellakin, sekä tyyppejä joiden mielestä NL oli valtio valtioiden joukossa jolle ei sinänsä tarvitsisi tai olisi järkevää tehdä mitään ja niitä joille NL oli unelmien täyttymys, kuva siitä maailmasta mikä tulisi kun vallankumous tulisi.

Ensimmäisen leirin pojat saivat jonkin verran tunnustusta aatteilleen kun NL ennen toista maailmansotaa joutui turvautumaan ulkomaiseen kapitaaliin saadakseen talouden käyntiin; tätä puolusteltiin kuuluisalla lauseella "kapitalisti myy meille köyden jolla hirtämme heidät" joka on kuuluisa lähinnä siksi että näin ei tapahtunut. (Monet Amerikan oikeistoa tällä hetkellä kovasti tukevat bisnesmiehet itse asiassa saivat pesämunansa juuri tällä Neuvostoliiton teollistamisella - yhtälö toimikin vähän toisinpäin... Kts. esim Ames) Toisaalta toiset elementit kannattivat suoraa hyökkäystä neuvostovaltion hävittämiseksi; Suomeakin suunniteltiin, sekä esimerkiksi brittiläisten että suomalaisten tahojen, kohdalta tällaisen hyökkäyksen yhdeksi tukipisteeksi, asia mikä vaikutti varmaankin talvisotaankin.

Toinen maailmansota tietysti sitten sekoitti pakan kokonaan ja länsivallat liittoutuivat Neuvostoliiton kanssa, sillä välin kun Hitler toteutti ideologista/nationalistista ristiretkeään elintilan ja orjatyövoiman hankkimiseksi; sodan jälkeen kuitenkin tilanne palasi ennalleen. Sodan jälkeen kumpikin osapuoli oli erittäin paranoidi ja pelko toisen hyökkäyksestä eli vahvana; onneksi tilanne ei kuitenkaan mennyt oletettuihin tankkitaisteluihin Keski-Euroopassa vaan taistelutantereeksi valikoitui koko muu maailma. Neuvostoliitto tuki kaikenlaisia vasemmistolaisia, populistisia ja muuten itselleen avoimia liikkeitä sillä välin kun pystyi, Yhdysvallat yrittivät kampittaa niitä - mutta tällöinkin vuoroteltiin kepin ja porkkanan välillä. Kennedyn Alliance for Progress pyrki tukemaan myötämielisiä voimia, mutta ero kommunistin ja sellaisen edistyksellisen jota Amerikkakin pystyi sietämään välillä oli hiuksenhieno, joidenkin mielestä sitä ei edes ollut.

Reaganin aikana lopulta sitten otettiin kunnon rollback-strategia käyttöön ja sosialistisia liikkeitä ryhdyttiin määrätietoisesti kampittamaan Nicaraguassa ja Afganistanissa. Reaganin jälkeen Neuvostoliitto menikin romahtamaan, mitä on pidetty aggressiivisen strategian oikeuden osoituksena - vaikkakaan tämä vie toisaalta pohjaa siltä selitykseltä että järjestelmä romahti omiin mahdottomuuksiinsa. Toisaalta, Kiinan suhteen oli jo aikaisemmin otettu kauppastrategia mikä johtikin oletettuun lopputulokseen - Kiina on nyt erottamaton osa järjestelmää. Kumpikin strategia toimi, tai ainakin niiden on nähty toimineen.

Miten tämä liittyy nykypäivään? Nykyisin näitä keskusteluita käydään "rosvovaltioista". Irakinkin suhteen toiset halusivat jyrätä Saddamin, toiset uskoivat että Saddamin kanssa voitaisiin vielä tehdä kauppaa - samalla tavalla kuin silloin joskus tehtiin. (Jotkut neokonservatiivithan käyttivät tätä argumenttina sitä väitettä vastaan, että Irakin sota olisi ollut öljysota - jos jenkit olisivat öljyä halunneet se olisi vain ostettu!) Pohjois-Korean suhteen käydään samaa keskustelua - saadaanko aikaan rauhallinen (Etelän ehdoilla tapahtuva) uudelleenyhdistyminen vai lähtevätkö tankit jyräämään jommmastakummasta suunnasta. Kumpikin strategia voi saavuttaa saman lopputuloksen, kauppastrategia tosin vähemmällä verellä.