Uusin Israel-aiheinen konflikti on odotetusti saanut kaikki osapuolet omien puolustusaseminsa taakse myös Suomessa - ne tyypit, jotka vastustavat Israelin tekosia noin yleisesti vastustavat tietysti tätäkin ja ne jotka tukevat Israelia yrittävät kehitellä mitä tahansa syytä jolla oikeuttaa parinkymmenen ihmisen kuolema.
Ehkä naurettavin on ajatusrakennelma siitä että ne oli ne pahat aktivistit jotka hyökkäsivät, ei hyveelliset kommandot. Jos puoluettomilla vesillä joku aseistettu instanssi päättää vyöryttää laivan niin kyllä se on se hyökkääjä, ei se joka puolustautuu. Aktivisteilta ei ehkä ollut viisain temppu käydä kommandojen päälle (siis olettaen että lopulta selviää että eka varsinainen päällekäyminen tuli aktivisteilta) mutta se vertaantuu silti lähinnä itsepuolustukseen - ja aktivistien syyllistämisessä on ikävä vivahdus samasta ilmiöstä kuin silloin kun raiskattu nainen syyllistetään minihameen käyttämisestä. Ja sitten tietysti ovat ne, jotka ihmettelivät miksi rauhanaktivisteilla oli veitsiä ja rautatankoja. Miksiköhän? Ehkä siksi että laivoilla sellaisiakin tupataan tarvitsemaan?
Tokihan on fakta että Israelilla on kauppasaarto Gazan alueella. Sen rikkominenhan oli selkeästi osa laivueen suunnitelmaa - pistää Israel joko valitsemaan väkivallan tai sen, että kauppasaartoa rapistetaan. Israel valitsi väkivallan ja saa nyt maailman moraalisen paheksunnan, kuten kuuluukin. Mission accomplished, eräällä tavalla.
maanantai 31. toukokuuta 2010
lauantai 29. toukokuuta 2010
Sukupolvet
Vasemmistoliiton kannatuksesta puhuttaessa kannattaa muistaa että ellei jotain repäisevää tapahdu niin kannatuksen luonnollinen suunta tulee olemaan laskeva vielä parin vaalikauden ajan. Laskusuunnan luonnollisuus johtuu ihan luonnollisista syistä; kannattajapohja on edelleen voittopuolisesti vanhaa ja tulee pikkuhiljaa poistumaan äänestäjien kirjoista. Toinen juttuhan on vihreillä, joiden kannatuksen luonnollinen suunta on nouseva, ihan siitä syystä että kannattajapohja on voittopuolisesti nuorta.
Oikeastaan jo sekin että kannatus ei laske niin paljon kuin se voisi laskea kertoo menestyksestä jossain; Vasemmistoliitto on alkanut rakentaa nuorten keskuuteen uutta kannatuspohjaa. Vasemmistoliiton sukupolvet-artikkelissa (Kontula, 2010) on aika hyvin listattu, no, vasemmistoliiton sukupolvet, joten ei niistä enempää, mutta tällä hetkellä vasemmistoliiton kannatus on selvästi normaalia korkeammalla vanhojen ja nuorten keskuudessa, eikä syytäkään tarvitse kauaa hakea; keskipolvi on elänyt nimenomaan sitä NL:n romahtamisen, 90-luvun uuden kansallismielisyyden sun muun aaltoa, jossa Vasemmistoliitto on pyrkimyksistään huolimatta leimaantunut nimenomaan Neuvostoliittoon ja kapitalistinen järjestelmäkin vaikuttanut toimivan toivotulla tavalla.
Itsehän tosiaan huomaan olevani nuorta polvea esimerkiksi siinä, että rituaalinomaiset Neuvostoliiton tuomitsemiset osana nykyvasemmistotoimintaa vaikuttavat turhahkoilta; kärjistyksenä voisi sanoa että historiallinen valtiohan se on, miksemme saman tien lähtisi puhumaan siitä miten toimimaton systeemi Itävalta-Unkari oli? Tietysti tämä liittyy siihen että olettaisi ihmisten olevan sen verran hyväntahtoisia että tunnustaisivat miten vähän nykyisten nuorten juuri minkään osan ajatuksilla tai tekosilla on tekemistä Neuvostoliiton kanssa, mutta lienee turha toivo.
Toisin sanoen, jos vasemmistoliiton kannatuspohja pysyy suhteellisen stabiilina, se jatkaa ensin laskuaan jonkin aikaa ja sitten kääntyy uuteen nousuun. Tietysti se ei välttämättä pysy stabiilina. Jos nuoren polven sisäisiä riitoja paisutellaan ja niistä tehdään uuden enemmistö vs. vähemmistö-jaon aineksia niin voikin käydä joko niin että yksi osa lähtee demareihin tai toinen osa lähtee perustamaan uutta puoluetta (voisi olla "lähtee SKP:hon", mutta ei oikein näytä todennäköiseltä tällä hetkellä)...
Oikeastaan jo sekin että kannatus ei laske niin paljon kuin se voisi laskea kertoo menestyksestä jossain; Vasemmistoliitto on alkanut rakentaa nuorten keskuuteen uutta kannatuspohjaa. Vasemmistoliiton sukupolvet-artikkelissa (Kontula, 2010) on aika hyvin listattu, no, vasemmistoliiton sukupolvet, joten ei niistä enempää, mutta tällä hetkellä vasemmistoliiton kannatus on selvästi normaalia korkeammalla vanhojen ja nuorten keskuudessa, eikä syytäkään tarvitse kauaa hakea; keskipolvi on elänyt nimenomaan sitä NL:n romahtamisen, 90-luvun uuden kansallismielisyyden sun muun aaltoa, jossa Vasemmistoliitto on pyrkimyksistään huolimatta leimaantunut nimenomaan Neuvostoliittoon ja kapitalistinen järjestelmäkin vaikuttanut toimivan toivotulla tavalla.
Itsehän tosiaan huomaan olevani nuorta polvea esimerkiksi siinä, että rituaalinomaiset Neuvostoliiton tuomitsemiset osana nykyvasemmistotoimintaa vaikuttavat turhahkoilta; kärjistyksenä voisi sanoa että historiallinen valtiohan se on, miksemme saman tien lähtisi puhumaan siitä miten toimimaton systeemi Itävalta-Unkari oli? Tietysti tämä liittyy siihen että olettaisi ihmisten olevan sen verran hyväntahtoisia että tunnustaisivat miten vähän nykyisten nuorten juuri minkään osan ajatuksilla tai tekosilla on tekemistä Neuvostoliiton kanssa, mutta lienee turha toivo.
Toisin sanoen, jos vasemmistoliiton kannatuspohja pysyy suhteellisen stabiilina, se jatkaa ensin laskuaan jonkin aikaa ja sitten kääntyy uuteen nousuun. Tietysti se ei välttämättä pysy stabiilina. Jos nuoren polven sisäisiä riitoja paisutellaan ja niistä tehdään uuden enemmistö vs. vähemmistö-jaon aineksia niin voikin käydä joko niin että yksi osa lähtee demareihin tai toinen osa lähtee perustamaan uutta puoluetta (voisi olla "lähtee SKP:hon", mutta ei oikein näytä todennäköiseltä tällä hetkellä)...
torstai 27. toukokuuta 2010
Lueskelin yhtä aikaa Jarna Pasasen ja Marko Ulvilan Sustainable Futures-kirjaa ja Klemen blogin entryä, jossa hän kertoi vähärahaisen elämänsä vaikeuksista. Nämä vertautuivat väistämättä toisiinsa.
Pasanen ja Ulvila hahmottelevat uutta luokka-analyysia sen pohjalta, miten paljon ihminen kuluttaa - ts. elääkö hän elintasoa, jota koko maailma voisi elää niin, että ympäristövahinko ei käy sietämättömäksi. Raja "ylikuluttavan" ja "kestävän" luokan välillä on noin 7500 dollarin vuositulot, ostovoiman mukaan laskettuna. ("Kestävän" ja "kamppailevan"luokan välinen raja ovat 750 dollarin vuositulot - noin kolmasosa maailman ihmisistä kuuluu kuhunkin luokkaan.) Tätä kutsutaan nimenomaan luokka-analyysiksi todennäköisesti marxilaisten herättelemiseksi - ainakin itse olen taipuvainen ajattelemaan että jos lähtee pelkästä työn ja pääoman ristiriidasta luokkia pohtiessaan niin ei kyllä pitkälle pääse.
Lasketaanpa Klemen arvioiden perusteella paljonko hän ansaitsee vuodessa. Sanotaan lukujen pohjalta että hän ansaitsee yhdeksän kuukauden ajan noin 850e ja kolmen kuukauden ajan noin 250e. Lisäksi pistetään tähän mukaan yhteensä noin 1200e veronpalautuksia, satunnaisia keikkatuloja ja vanhemmilta saatavia avustuksia. Saadaan 9400e vuositulot, jotka nykyisillä euron kursseilla ja hintatason huomioon ottaen vastaavat noin 8850 dollaria. Pasasen ja Ulvilan laskelmien mukaan siis Klemen on osa ylikuluttavaa luokkaa... Kannattaa huomata että yhdeksän kuukauden ajan noin 300e Klemen tuloista on opintolainaa; jos tämä lasketaan pois niin hintatasoa vastaavat vuositulot ovat noin 6177, ja tämäkin asettaa hänet kestävän luokan yläpäähän.
Nämähän ovat tietysti aika karkeita laskelmia (ja niin ovat Ulvilan ja Pasasen laskelmatkin, ja niihin on sekoitettu aimo annos vähän noloa hippeilyä) mutta antavat silti osviittaa kestävästä elämisestä. Se on ainakin täällä pohjoisessa köyhän opiskelijan elämää... Ja antaa varmaan myös osviittaa siitä miksi "vihreä vasemmisto", jos se tosiaan tarkoittaisi sekä maailmanlaajuista tasa-arvoa että ekologisesti kestävää yhteiskuntaa kohti pyrkimistä, ei ole kovassa huudossa.
Pasanen ja Ulvila hahmottelevat uutta luokka-analyysia sen pohjalta, miten paljon ihminen kuluttaa - ts. elääkö hän elintasoa, jota koko maailma voisi elää niin, että ympäristövahinko ei käy sietämättömäksi. Raja "ylikuluttavan" ja "kestävän" luokan välillä on noin 7500 dollarin vuositulot, ostovoiman mukaan laskettuna. ("Kestävän" ja "kamppailevan"luokan välinen raja ovat 750 dollarin vuositulot - noin kolmasosa maailman ihmisistä kuuluu kuhunkin luokkaan.) Tätä kutsutaan nimenomaan luokka-analyysiksi todennäköisesti marxilaisten herättelemiseksi - ainakin itse olen taipuvainen ajattelemaan että jos lähtee pelkästä työn ja pääoman ristiriidasta luokkia pohtiessaan niin ei kyllä pitkälle pääse.
Lasketaanpa Klemen arvioiden perusteella paljonko hän ansaitsee vuodessa. Sanotaan lukujen pohjalta että hän ansaitsee yhdeksän kuukauden ajan noin 850e ja kolmen kuukauden ajan noin 250e. Lisäksi pistetään tähän mukaan yhteensä noin 1200e veronpalautuksia, satunnaisia keikkatuloja ja vanhemmilta saatavia avustuksia. Saadaan 9400e vuositulot, jotka nykyisillä euron kursseilla ja hintatason huomioon ottaen vastaavat noin 8850 dollaria. Pasasen ja Ulvilan laskelmien mukaan siis Klemen on osa ylikuluttavaa luokkaa... Kannattaa huomata että yhdeksän kuukauden ajan noin 300e Klemen tuloista on opintolainaa; jos tämä lasketaan pois niin hintatasoa vastaavat vuositulot ovat noin 6177, ja tämäkin asettaa hänet kestävän luokan yläpäähän.
Nämähän ovat tietysti aika karkeita laskelmia (ja niin ovat Ulvilan ja Pasasen laskelmatkin, ja niihin on sekoitettu aimo annos vähän noloa hippeilyä) mutta antavat silti osviittaa kestävästä elämisestä. Se on ainakin täällä pohjoisessa köyhän opiskelijan elämää... Ja antaa varmaan myös osviittaa siitä miksi "vihreä vasemmisto", jos se tosiaan tarkoittaisi sekä maailmanlaajuista tasa-arvoa että ekologisesti kestävää yhteiskuntaa kohti pyrkimistä, ei ole kovassa huudossa.
tiistai 25. toukokuuta 2010
Yliopistopetokset
Outi Alanko-Kahiluoto valittelee nyt että heidät petettiin uuden yliopistolain suhteen. Niin, onneksi meitä kaikkia ei petetty - itsekin olin vahvasti mukana uuden yo-lain vastustamisessa. Tässä vaiheessahan vihreiltä tutuiltakin kuuli että hyvä laki se on, korjaa monta epäkohtaa (joita ilmeisesti ei voinut korvata ilman rahoitusjärjestelmän paskomista jne.)
Tässä vaiheessa voinee kuitenkin myöntää että itsekin oli jossain määrin väärässä - siis siinä, ettei vastustajanakaan tajunnut miten susi se lopulta olisi. Tai siis, esimerkiksi sitä mistä koko yksityisrahoittamisjutussa oli kyse. Sitä luuli että omakin yliopisto lopulta saisi rahaa ja että huonoin puoli olisi yksityisen rahan vaikutus tutkimukseen - mutta eipä ole saanut. Yksityisen rahoituksen - siinä määrin kun sitä kenellekään on tullut - on saanut uuden uljaan yliopistojärjestelmän lippulaiva, Aalto-opisto.
Koko Aalto-projekti on mielestäni ollut käsittämätön. Tunkemalla yhteen monta erilaista yliopistoa on ollut tarkoitus saada Suomeen maailmanluokan yliopisto, joku joka houkuttaa maahan ulkomaisiakin ylioppilaita jotka ehkä jäisivät töihinkin tänne tai muodostaisivat hyödyllisiä kontakteja. Samaan aikaan aloitetaan ulkomaisten ylioppilaiden lukukausimaksukokeilu työntämään niitä pois. Aalto ei ole ainakaan ulkopuolisen silmin kovinkaan kestävänoloinen laitos, mitä tulee esimerkiksi kauppatieteilijöiden ja teekkarien tappeluun rahoista - edistääköhän tämä sitä luvattua synergiaa... Myöskään se, että edes jonkun tunteman Teknillisen Korkeakoulun sijaan ruvetaan rakentamaan brändiä uudelle Aalto-opistolle, ei vakuuttanut. Ylipäätänsä Suomen on vähän vaikea lähteä imagokamppailuun ilman samanlaista vapaaehtoistyötä tekevää mediakoneistoa joka saa huippuosaajia mm. Oxfordiin tai Yaleen.
No, nyt se Aalto saa kuitenkin sitä yritysrahaa ja muut eivät. YT-neuvottelut lienevätkin siis odotettavissa kaikissa muissa yliopistoissa kuin Aallossa. Huomaamme siis, että koko lain taustalla oli lähinnä yliopistojärjestelmän leikkaaminen, joka saatiin näyttämään kommervenkkien kautta lähes luonnolliselta - perusrahoitusta voidaan nyt vähentää sen yritysrahoituksen turvin, jota ei ole, ja uudet, bisnesosaamista täynnä olevat yliopiston hallituksetkin ottavat tämän vastaan säyseämmin, pitäähän sitä nyt henkilöstövähennyksiä aina olla voiton turvaamiseksi. Henkilöstöleikkausten jälkeen varmaankin vuorossa ovat uudet välttämättömyystoimet, kuten maakuntayliopistojärjestelmästä luopuminen ja - sokerina pohjalla - yliopistomaksut. Olen aina nähnyt ulkomaalaisten maksut ennen kaikkea jalkana oven väliin, eikä olekaan ihme että kokeilun aloittamista seurasivat elinkeinoelämän vaatimukset ulottaa järjestelmä kaikkiin. Nyt ollaan vielä siinä tilassa että kaikki puolueet voivat yhdessä hymistellä miten maksuja ei olla suunnittelemassa kenellekään suomalaiselle opiskelijalle, mutta ääni voi muuttua kellossa hyvinkin nopeasti nimenomaan välttämättömyysretoriikan keinoin - jostainhan sitä rahaa on saatava ja kun asetetaan vastakkain se, että verotulot käytetään yliopistolaisiin ja se, että verotulot käytetään elvytykseen/velanmaksuun/köyhimpien tukiin niin lukukausimaksut voivat alkaa näyttää hyvältäkin kompromissilta.
Kohti uusia petoksia!
Tässä vaiheessa voinee kuitenkin myöntää että itsekin oli jossain määrin väärässä - siis siinä, ettei vastustajanakaan tajunnut miten susi se lopulta olisi. Tai siis, esimerkiksi sitä mistä koko yksityisrahoittamisjutussa oli kyse. Sitä luuli että omakin yliopisto lopulta saisi rahaa ja että huonoin puoli olisi yksityisen rahan vaikutus tutkimukseen - mutta eipä ole saanut. Yksityisen rahoituksen - siinä määrin kun sitä kenellekään on tullut - on saanut uuden uljaan yliopistojärjestelmän lippulaiva, Aalto-opisto.
Koko Aalto-projekti on mielestäni ollut käsittämätön. Tunkemalla yhteen monta erilaista yliopistoa on ollut tarkoitus saada Suomeen maailmanluokan yliopisto, joku joka houkuttaa maahan ulkomaisiakin ylioppilaita jotka ehkä jäisivät töihinkin tänne tai muodostaisivat hyödyllisiä kontakteja. Samaan aikaan aloitetaan ulkomaisten ylioppilaiden lukukausimaksukokeilu työntämään niitä pois. Aalto ei ole ainakaan ulkopuolisen silmin kovinkaan kestävänoloinen laitos, mitä tulee esimerkiksi kauppatieteilijöiden ja teekkarien tappeluun rahoista - edistääköhän tämä sitä luvattua synergiaa... Myöskään se, että edes jonkun tunteman Teknillisen Korkeakoulun sijaan ruvetaan rakentamaan brändiä uudelle Aalto-opistolle, ei vakuuttanut. Ylipäätänsä Suomen on vähän vaikea lähteä imagokamppailuun ilman samanlaista vapaaehtoistyötä tekevää mediakoneistoa joka saa huippuosaajia mm. Oxfordiin tai Yaleen.
No, nyt se Aalto saa kuitenkin sitä yritysrahaa ja muut eivät. YT-neuvottelut lienevätkin siis odotettavissa kaikissa muissa yliopistoissa kuin Aallossa. Huomaamme siis, että koko lain taustalla oli lähinnä yliopistojärjestelmän leikkaaminen, joka saatiin näyttämään kommervenkkien kautta lähes luonnolliselta - perusrahoitusta voidaan nyt vähentää sen yritysrahoituksen turvin, jota ei ole, ja uudet, bisnesosaamista täynnä olevat yliopiston hallituksetkin ottavat tämän vastaan säyseämmin, pitäähän sitä nyt henkilöstövähennyksiä aina olla voiton turvaamiseksi. Henkilöstöleikkausten jälkeen varmaankin vuorossa ovat uudet välttämättömyystoimet, kuten maakuntayliopistojärjestelmästä luopuminen ja - sokerina pohjalla - yliopistomaksut. Olen aina nähnyt ulkomaalaisten maksut ennen kaikkea jalkana oven väliin, eikä olekaan ihme että kokeilun aloittamista seurasivat elinkeinoelämän vaatimukset ulottaa järjestelmä kaikkiin. Nyt ollaan vielä siinä tilassa että kaikki puolueet voivat yhdessä hymistellä miten maksuja ei olla suunnittelemassa kenellekään suomalaiselle opiskelijalle, mutta ääni voi muuttua kellossa hyvinkin nopeasti nimenomaan välttämättömyysretoriikan keinoin - jostainhan sitä rahaa on saatava ja kun asetetaan vastakkain se, että verotulot käytetään yliopistolaisiin ja se, että verotulot käytetään elvytykseen/velanmaksuun/köyhimpien tukiin niin lukukausimaksut voivat alkaa näyttää hyvältäkin kompromissilta.
Kohti uusia petoksia!
sunnuntai 23. toukokuuta 2010
Keskustelua
Olin eilen Vasemmistonuorten kevätseminaarissa, minkä aloitti oikein mukava keskustelu talousasioista Mika Pirneskosken ja Otto Bruunin välillä. Toimitusjohtajana pienehkössä lafkassa toimiva Pirneskoski edusti tässä oikeistoa ja Bruun vasemmistoa, vaikka Pirneskoski tietysti korostikin että oikeisto ja vasemmisto ovat suhteellisia käsitteitä ja Yhdysvalloissa hän edustaisi vasemmistoa. Pirneskoski selosti siis uusliberalismin taustoja myönteiseen sävyyn, edustaen ideologista talousliberalismia, sellaisena mihin itsekin uskoin viitisen-kuutisen vuotta sitten; valtio toimii paremmin kun turhia monopoleja yksityistetään, kauppaa vapautetaan, inflaatio pidetään kurissa ja niin edelleen. Eipä siinä, se on ihan kaunis ajattelutapa missä on paljon opittavaa; nykyään en vaan oikein näe että kyseinen ideologia vastaa sitä, mikä se käytännön toteutus on, enkä näe että reaalimaailma oikein siihen ideaaliinkaan mahtuisi.
Keskustelu oli sävyisää ja yleisökin käyttäytyi hyvin (joissain Vanun tapahtumissa kun on toisinkin tapahtunut...), mihin tietysti vaikutti Pirneskosken sympaattisuus; sanoisinpa jopa hänen esitystään paremmaksi kuin Bruunin, mikä tietysti johtui osaltaan siitä että Bruun päätti rempata koko oman esityksensä uusiksi Pirneskosken esityksen jälkeen.
Hyvin sujuvia keskusteluja on ilo kuunnella, mutta niitä ei aina synny. Jos kaikki ovat samaa mieltä niin silloin keskustelu on vain hymistelyä, minkä voi huomata vaikka monesta Sosiaalifoorumin paneelista. Keskustelua harvemmin syntyy tosin silloinkaan, kun maailmankatsomukset ovat peruuttamattomasti erilaiset - silloin mennään aika usein siihen että kumpikin puhuu vain toisen ohi tai sitten sen kantilta mitä uskoo toisen kannattavan. Siksihän vaikka lahkolaiskommarit sotivat niin kernaasti toisiaan vastaan - kumpikin tuntee taistelukentän, yleisimmät lähteet ja pelin säännöt ja voidaan ilolla vääntää jostain esoteerisesta jutusta jonka kosketuspinta reaalimaailmaan on nollissa. Porvari tai revari taas saattaa sitten lähteä jostain ihan eri jutuista tai arvoista käsin liikkeelle ja kun sitä yrittää sovittaa omaan maailmankuvaan niin ei hyvin mene.
Keskustelu oli sävyisää ja yleisökin käyttäytyi hyvin (joissain Vanun tapahtumissa kun on toisinkin tapahtunut...), mihin tietysti vaikutti Pirneskosken sympaattisuus; sanoisinpa jopa hänen esitystään paremmaksi kuin Bruunin, mikä tietysti johtui osaltaan siitä että Bruun päätti rempata koko oman esityksensä uusiksi Pirneskosken esityksen jälkeen.
Hyvin sujuvia keskusteluja on ilo kuunnella, mutta niitä ei aina synny. Jos kaikki ovat samaa mieltä niin silloin keskustelu on vain hymistelyä, minkä voi huomata vaikka monesta Sosiaalifoorumin paneelista. Keskustelua harvemmin syntyy tosin silloinkaan, kun maailmankatsomukset ovat peruuttamattomasti erilaiset - silloin mennään aika usein siihen että kumpikin puhuu vain toisen ohi tai sitten sen kantilta mitä uskoo toisen kannattavan. Siksihän vaikka lahkolaiskommarit sotivat niin kernaasti toisiaan vastaan - kumpikin tuntee taistelukentän, yleisimmät lähteet ja pelin säännöt ja voidaan ilolla vääntää jostain esoteerisesta jutusta jonka kosketuspinta reaalimaailmaan on nollissa. Porvari tai revari taas saattaa sitten lähteä jostain ihan eri jutuista tai arvoista käsin liikkeelle ja kun sitä yrittää sovittaa omaan maailmankuvaan niin ei hyvin mene.
perjantai 21. toukokuuta 2010
Populismi
Populismi on siitä hassu sana että sitä käytetään sekä positiivisesti että negatiivisesti ilman että pahemmin kukaan tietää mitä se tarkoittaa. No, eipä se siinä kyllä eroa kovin monesta muustakaan sanasta. Vaikka nyt "vallankumouksesta" tai "sosialismista" tai mitä näitä nyt on. Populismi on sinänsä kyllä pinnalla sekä yleisesti politiikasta että vasemmistosta keskusteltaessa - media syyttää säännöllisesti etenkin demareita populismista kun taas kentällä vaaditaan populismia lisää.
Oma tulkintani populismista on negatiivinen. Näen populismin olevan sitä kun vaaditaan asioita joilla voidaan kosiskella kansaa tai tiettyä sen osaa mutta joista tiedetään (tai pitäisi tietää!) että niitä ei voida järkevästi toteuttaa. Malliesimerkki populismista on se että nykyjärjestelmän puitteissa vaaditaan veroja alas, valtion menoja ylös, velkaa pienemmäksi ja inflaatiota kuriin. Populismia voi olla myös se, että heti kun EU on törttöillyt jotain vaaditaan kovaan ääneen että Suomi eroaa EU:sta välittömästi; tämä ei välttämättä ole yleistä kansansuosiota nauttiva mielipide mutta vetoaa kyllä tiettyihin osiin sitä. Tietysti populismia voi olla myös se että julistaa yhtä aikaa tasa-arvoa ja ihmiskunnan kaikkien osasten samanarvoisuutta samalla kun maalaa itsestään kuvaa suomalaisten etujen puolustajana...
Silloin kun populismista maalaillaan vasemmiston pelastajaa, sitä yleensä pidetään jonkinlaisena synonyymina kansankielisyydelle, kansan mielipiteiden huomioon ottamiselle jne., mutta taustalla tuntuu kummittelevan vaatimus siitä että vasemmistonkin pitäisi lähteä sille linjalle että luvataan yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista ilman että pohditaan sopivatko lupaukset yhteen edes toistensa kanssa. Sehän toimii persuillakin, miksei siis meillä? (Tietysti silloin kun vaaditaan asioita niin sen voi tehdä ilmankin että vaatii tarkan, vastuullisen kustannusarvion siitä, miten se voidaan maltillisesti ja säästeliäästi toteuttaa; koska kompromissi on kuitenkin aina lopputulos, epärealistisetkin vaatimukset ovat realistisempia kuin se että lähdetään jo alkupelissä kompromissista käsin liikkeelle.)
Demareihin populismisyyttely uppoaa juuri siksi, että demarien oletetaan olevan loppupeleissä kuitenkin se vastuullinen valtionhoitajapuolue, toisin kuin villimpien persujen ja vassin. Esimerkiksi Tuomiojan lausunto siitä, miten demarit olisivat äänestäneet Kreikka-paketin puolesta hallituksessa, kuvastaa tätä - hallituksessa demarit käyttäytyisivät sävyisästi, oppositiossa voivat revitellä. Kaikkihan tuon tietävät - propsit Tuomiojalle ääneen sanomisesta.
Oma tulkintani populismista on negatiivinen. Näen populismin olevan sitä kun vaaditaan asioita joilla voidaan kosiskella kansaa tai tiettyä sen osaa mutta joista tiedetään (tai pitäisi tietää!) että niitä ei voida järkevästi toteuttaa. Malliesimerkki populismista on se että nykyjärjestelmän puitteissa vaaditaan veroja alas, valtion menoja ylös, velkaa pienemmäksi ja inflaatiota kuriin. Populismia voi olla myös se, että heti kun EU on törttöillyt jotain vaaditaan kovaan ääneen että Suomi eroaa EU:sta välittömästi; tämä ei välttämättä ole yleistä kansansuosiota nauttiva mielipide mutta vetoaa kyllä tiettyihin osiin sitä. Tietysti populismia voi olla myös se että julistaa yhtä aikaa tasa-arvoa ja ihmiskunnan kaikkien osasten samanarvoisuutta samalla kun maalaa itsestään kuvaa suomalaisten etujen puolustajana...
Silloin kun populismista maalaillaan vasemmiston pelastajaa, sitä yleensä pidetään jonkinlaisena synonyymina kansankielisyydelle, kansan mielipiteiden huomioon ottamiselle jne., mutta taustalla tuntuu kummittelevan vaatimus siitä että vasemmistonkin pitäisi lähteä sille linjalle että luvataan yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista ilman että pohditaan sopivatko lupaukset yhteen edes toistensa kanssa. Sehän toimii persuillakin, miksei siis meillä? (Tietysti silloin kun vaaditaan asioita niin sen voi tehdä ilmankin että vaatii tarkan, vastuullisen kustannusarvion siitä, miten se voidaan maltillisesti ja säästeliäästi toteuttaa; koska kompromissi on kuitenkin aina lopputulos, epärealistisetkin vaatimukset ovat realistisempia kuin se että lähdetään jo alkupelissä kompromissista käsin liikkeelle.)
Demareihin populismisyyttely uppoaa juuri siksi, että demarien oletetaan olevan loppupeleissä kuitenkin se vastuullinen valtionhoitajapuolue, toisin kuin villimpien persujen ja vassin. Esimerkiksi Tuomiojan lausunto siitä, miten demarit olisivat äänestäneet Kreikka-paketin puolesta hallituksessa, kuvastaa tätä - hallituksessa demarit käyttäytyisivät sävyisästi, oppositiossa voivat revitellä. Kaikkihan tuon tietävät - propsit Tuomiojalle ääneen sanomisesta.
torstai 20. toukokuuta 2010
Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii
1. Länsimaalainen pilkkaa muslimien pyhänä pitämää asiaa (esim. profeetta Muhammed).
2. Muslimit vetävät herneen nenäänsä.
3. Radikaalimuslimit päättävät että nyt on hyvä aika saada uusia käännynnäisiä aatteelle. Koska näiden mielestä on olemassa peruuttamaton konflikti muslimien ja Lännen välillä ja vika on siinä että suurin osa muslimeista ei tajua konfliktin olevan käynnissä, he haluavat radikalisoida muslimeja ja tietävät että parhaiten tämä onnistuu kun käytössä on konkreettisia todisteita siitä, että Länsi vihaa ja halveksuu muslimeja.
4. Radikaalimuslimit uhkaavat jotain länsimaissa pyhänä pidettyä asiaa (esim. sananvapaus.)
5. Länsimaalaiset ihmiset pelästyvät.
6. Islamofobit päättävät että nyt on hyvä aika saada uusia käännynnäisiä aatteelle. Koska heidän mielestään on olemassa peruuttamaton konflikti muslimien ja Lännen välillä ja vika on siinä että suurin osa länsimaalaisista ei tajua konfliktin olevan käynnissä, he haluavat radikalisoida länsimaalaisia ja tietävät että parhaiten tämä onnistuu kun käytännössä on konkreettisia todisteita islamin uhkasta.
7. Mene kohtaan yksi.
Onko tässä kumpikaan osapuoli halukas ratkaisemaan konfliktia millään tavalla joka ei pääty siihen että toinen osapuoli pääsee pysyvästi toisen osapuolen niskan päälle - tai hävittää tämän kokonaan?
2. Muslimit vetävät herneen nenäänsä.
3. Radikaalimuslimit päättävät että nyt on hyvä aika saada uusia käännynnäisiä aatteelle. Koska näiden mielestä on olemassa peruuttamaton konflikti muslimien ja Lännen välillä ja vika on siinä että suurin osa muslimeista ei tajua konfliktin olevan käynnissä, he haluavat radikalisoida muslimeja ja tietävät että parhaiten tämä onnistuu kun käytössä on konkreettisia todisteita siitä, että Länsi vihaa ja halveksuu muslimeja.
4. Radikaalimuslimit uhkaavat jotain länsimaissa pyhänä pidettyä asiaa (esim. sananvapaus.)
5. Länsimaalaiset ihmiset pelästyvät.
6. Islamofobit päättävät että nyt on hyvä aika saada uusia käännynnäisiä aatteelle. Koska heidän mielestään on olemassa peruuttamaton konflikti muslimien ja Lännen välillä ja vika on siinä että suurin osa länsimaalaisista ei tajua konfliktin olevan käynnissä, he haluavat radikalisoida länsimaalaisia ja tietävät että parhaiten tämä onnistuu kun käytännössä on konkreettisia todisteita islamin uhkasta.
7. Mene kohtaan yksi.
Onko tässä kumpikaan osapuoli halukas ratkaisemaan konfliktia millään tavalla joka ei pääty siihen että toinen osapuoli pääsee pysyvästi toisen osapuolen niskan päälle - tai hävittää tämän kokonaan?
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
Päivityksetön päivä
Ei mitään ihmeellisempiä pohdintoja tälle päivälle, olin eduskuntavierailulla ja Vastavoiman mielenosoituksessa lakko-oikeuden puolesta.
tiistai 18. toukokuuta 2010
Kriisihehkuttajat
Kun puhutaan ekokriisistä, resurssikriisistä, yhteiskunnan romahtamisesta ja muista ei niin miellyttävistä tulevaisuudenkuvista, on olemassa muutama käsittelytapa joista en liiemmin pidä. Jotkut ihmiset maalailevat idyllisiä kuvia siitä miten siirrytään kyläyhteisöihin joissa kaikki ovat taas onnellisia ja elämä on yhtä tanssia juhannussalon ympärillä; toki näissä ritualistisesti muistutellaan että maalaisyhteiskuntaan siirtyminen on vaikeata, mutta päällimmäisenä on silti usko että romahdus on oikeastaan ihan kiva juttu jos siitä vaan jää henkiin, ja mikseipä jäisi. Toiset taas fantasioivat siitä miten ovat kulmakunnan kingejä sokeri- ja asevarastojensa kanssa ja suunnittelevat bunkkerikomplekseja syrjäseudulle, yleensä ottamatta huomioon sitä mikä olisi ensimmäinen kohde ryösteleville neek, siis zombilaumoille sitten kun järjestys murtuu (ne dudet joilla on sokeria ja asevarastoja) ja kolmannet näkevät kriisin hyvänä mahdollisuutena toteuttaa oma utopiayhteiskuntajärjestys, mikä se sitten onkaan.
Yhteistä näille on se, että siinä missä uskoisin että suurimman osan ihmisistä reaktio tulevaan kriisiin on "miten se voitaisiin estää", näillä tuntuu pikemminkin olevan mielessä se miten se tulisi mahdollisimman nopeasti. Suoraan sitä ei yleensä sanota - sehän kuulostaisi mielipuoliselta - mutta tämä taas johtaa ristiriitaan; jos joku tolkuttaa tarpeeksi kauan jonkin jutun hyvistä puolista ja samalla yrittää esitellä sitä, miten kriisin estäisi, niin ihmiset eivät luultavasti pruukaa ottaa näitä ratkaisumenetelmiä vakavasti. Itse kuulun siihen ihmiskategoriaan jonka mielestä se että meillä on sähköä ja elämää helpottimia hilavitkuttimia on yleisesti ottaen hyvä juttu ja olisi kiva jos sellainen yhteiskunta jatkuisi ikuisesti. En vaan oikein näe että tällä hetkellä on jatkumassa - tai jos jatkuu, se vastaavasti meinaa sellaisia uhrauksia jotka ovat kertakaikkisen moraalittomia.
Kyllä, ongelma on myös se että ihmiset eivät ota kriisiennusteita vakavasti jos ne ovat liian toivottomia - kulttuurisesti meidät on kuitenkin ehdollistettu suhtautumaan kaikkiin "maailmanlopunprofeettoihin" vähättelevästi - mutta yksi osa siitä miksi maailmanlopunprofeetat perinteisesti ovat vaikuttaneet niin naurettavilta on ollut se että kaiken sen tulen ja tulikiven jälkeen maailmanlopun on kuitenkin nähty olevan hyvä asia, paratiisi ja Jeesuksen tuleminen maan päälle.
Yhteistä näille on se, että siinä missä uskoisin että suurimman osan ihmisistä reaktio tulevaan kriisiin on "miten se voitaisiin estää", näillä tuntuu pikemminkin olevan mielessä se miten se tulisi mahdollisimman nopeasti. Suoraan sitä ei yleensä sanota - sehän kuulostaisi mielipuoliselta - mutta tämä taas johtaa ristiriitaan; jos joku tolkuttaa tarpeeksi kauan jonkin jutun hyvistä puolista ja samalla yrittää esitellä sitä, miten kriisin estäisi, niin ihmiset eivät luultavasti pruukaa ottaa näitä ratkaisumenetelmiä vakavasti. Itse kuulun siihen ihmiskategoriaan jonka mielestä se että meillä on sähköä ja elämää helpottimia hilavitkuttimia on yleisesti ottaen hyvä juttu ja olisi kiva jos sellainen yhteiskunta jatkuisi ikuisesti. En vaan oikein näe että tällä hetkellä on jatkumassa - tai jos jatkuu, se vastaavasti meinaa sellaisia uhrauksia jotka ovat kertakaikkisen moraalittomia.
Kyllä, ongelma on myös se että ihmiset eivät ota kriisiennusteita vakavasti jos ne ovat liian toivottomia - kulttuurisesti meidät on kuitenkin ehdollistettu suhtautumaan kaikkiin "maailmanlopunprofeettoihin" vähättelevästi - mutta yksi osa siitä miksi maailmanlopunprofeetat perinteisesti ovat vaikuttaneet niin naurettavilta on ollut se että kaiken sen tulen ja tulikiven jälkeen maailmanlopun on kuitenkin nähty olevan hyvä asia, paratiisi ja Jeesuksen tuleminen maan päälle.
maanantai 17. toukokuuta 2010
Kauppa vai sota?
Olen lueskellut Robert Conquestin Comrades-kirjaa. Conquest tunnetaan tietysti kovana antikommunistina, (joka mm. jossain vaiheessa NL:n hajottua halusi jostain neukkulanhaukkumiskirjastaan uusintapainoksen nimellä "I Told You So, You Fucking Fools...") ja aikaisemmin olin lukenut Conquestilta jo Lenin-kirjan joka oli melkoisen hyvin kirjoitettu kuva monomaanisesta kusipäästä joka varmaan olikin samanlainen kuin historiallinen Lenin ja varmaan osaksi ei.
Koska kirja on vielä alkuvaiheessa siitä on kokonaisuutena vaikea sanoa mitään, mutta jo tässä vaiheessa on mieleen jäänyt eräs juttu lännen suhtautumisesta Neukkulaan ja kommunismiin mitä olen miettinyt jo aikaisemmin. Koko kommunismin ajanhan kapitalistiset länsivallat pohtivat, miten tähän uuteen entiteettiin pitäisi suhtautua, nimenomaan siltä kannalta, miten se kurja tilanne että yksi osa maailmasta oltiin repäisty systeemin ulkopuolelle, pitäisi korjata.
Oli olemassa kaksi strategiaa. Toiset olivat sitä mieltä, että NL:n kanssa pystyttiin neuvottelemaan; radikaaleista puheistaan huolimatta se olisi valtio valtioiden joukossa ja ajan kuluessa radikaalius hiipuisi pois ja Neuvostoliitto liittyisi kapitalististen valtioiden joukkoon, osaksi maailmanjärjestelmää. Sillä välin paras lähestymistapa olisi rauhanomainen rinnakkaiselo ja kaupankäynti. Toisten mielestä taas NL oli lähtemättömän paha valtio, jonka regiimi pitäisi joko jyrätä pois maan päältä tai, jos tämä ei ollut mahdollista, ainakin kampittaa sen maailmanvalloitusyritykset, pitipä siihen sitten käyttää kovia keinoja tai sitten ei. Tietysti porukka ei jakaantunut tasaisesti näihin kahteen leiriin ja olipa porukkaa näiden ulkopuolellakin, sekä tyyppejä joiden mielestä NL oli valtio valtioiden joukossa jolle ei sinänsä tarvitsisi tai olisi järkevää tehdä mitään ja niitä joille NL oli unelmien täyttymys, kuva siitä maailmasta mikä tulisi kun vallankumous tulisi.
Ensimmäisen leirin pojat saivat jonkin verran tunnustusta aatteilleen kun NL ennen toista maailmansotaa joutui turvautumaan ulkomaiseen kapitaaliin saadakseen talouden käyntiin; tätä puolusteltiin kuuluisalla lauseella "kapitalisti myy meille köyden jolla hirtämme heidät" joka on kuuluisa lähinnä siksi että näin ei tapahtunut. (Monet Amerikan oikeistoa tällä hetkellä kovasti tukevat bisnesmiehet itse asiassa saivat pesämunansa juuri tällä Neuvostoliiton teollistamisella - yhtälö toimikin vähän toisinpäin... Kts. esim Ames) Toisaalta toiset elementit kannattivat suoraa hyökkäystä neuvostovaltion hävittämiseksi; Suomeakin suunniteltiin, sekä esimerkiksi brittiläisten että suomalaisten tahojen, kohdalta tällaisen hyökkäyksen yhdeksi tukipisteeksi, asia mikä vaikutti varmaankin talvisotaankin.
Toinen maailmansota tietysti sitten sekoitti pakan kokonaan ja länsivallat liittoutuivat Neuvostoliiton kanssa, sillä välin kun Hitler toteutti ideologista/nationalistista ristiretkeään elintilan ja orjatyövoiman hankkimiseksi; sodan jälkeen kuitenkin tilanne palasi ennalleen. Sodan jälkeen kumpikin osapuoli oli erittäin paranoidi ja pelko toisen hyökkäyksestä eli vahvana; onneksi tilanne ei kuitenkaan mennyt oletettuihin tankkitaisteluihin Keski-Euroopassa vaan taistelutantereeksi valikoitui koko muu maailma. Neuvostoliitto tuki kaikenlaisia vasemmistolaisia, populistisia ja muuten itselleen avoimia liikkeitä sillä välin kun pystyi, Yhdysvallat yrittivät kampittaa niitä - mutta tällöinkin vuoroteltiin kepin ja porkkanan välillä. Kennedyn Alliance for Progress pyrki tukemaan myötämielisiä voimia, mutta ero kommunistin ja sellaisen edistyksellisen jota Amerikkakin pystyi sietämään välillä oli hiuksenhieno, joidenkin mielestä sitä ei edes ollut.
Reaganin aikana lopulta sitten otettiin kunnon rollback-strategia käyttöön ja sosialistisia liikkeitä ryhdyttiin määrätietoisesti kampittamaan Nicaraguassa ja Afganistanissa. Reaganin jälkeen Neuvostoliitto menikin romahtamaan, mitä on pidetty aggressiivisen strategian oikeuden osoituksena - vaikkakaan tämä vie toisaalta pohjaa siltä selitykseltä että järjestelmä romahti omiin mahdottomuuksiinsa. Toisaalta, Kiinan suhteen oli jo aikaisemmin otettu kauppastrategia mikä johtikin oletettuun lopputulokseen - Kiina on nyt erottamaton osa järjestelmää. Kumpikin strategia toimi, tai ainakin niiden on nähty toimineen.
Miten tämä liittyy nykypäivään? Nykyisin näitä keskusteluita käydään "rosvovaltioista". Irakinkin suhteen toiset halusivat jyrätä Saddamin, toiset uskoivat että Saddamin kanssa voitaisiin vielä tehdä kauppaa - samalla tavalla kuin silloin joskus tehtiin. (Jotkut neokonservatiivithan käyttivät tätä argumenttina sitä väitettä vastaan, että Irakin sota olisi ollut öljysota - jos jenkit olisivat öljyä halunneet se olisi vain ostettu!) Pohjois-Korean suhteen käydään samaa keskustelua - saadaanko aikaan rauhallinen (Etelän ehdoilla tapahtuva) uudelleenyhdistyminen vai lähtevätkö tankit jyräämään jommmastakummasta suunnasta. Kumpikin strategia voi saavuttaa saman lopputuloksen, kauppastrategia tosin vähemmällä verellä.
Koska kirja on vielä alkuvaiheessa siitä on kokonaisuutena vaikea sanoa mitään, mutta jo tässä vaiheessa on mieleen jäänyt eräs juttu lännen suhtautumisesta Neukkulaan ja kommunismiin mitä olen miettinyt jo aikaisemmin. Koko kommunismin ajanhan kapitalistiset länsivallat pohtivat, miten tähän uuteen entiteettiin pitäisi suhtautua, nimenomaan siltä kannalta, miten se kurja tilanne että yksi osa maailmasta oltiin repäisty systeemin ulkopuolelle, pitäisi korjata.
Oli olemassa kaksi strategiaa. Toiset olivat sitä mieltä, että NL:n kanssa pystyttiin neuvottelemaan; radikaaleista puheistaan huolimatta se olisi valtio valtioiden joukossa ja ajan kuluessa radikaalius hiipuisi pois ja Neuvostoliitto liittyisi kapitalististen valtioiden joukkoon, osaksi maailmanjärjestelmää. Sillä välin paras lähestymistapa olisi rauhanomainen rinnakkaiselo ja kaupankäynti. Toisten mielestä taas NL oli lähtemättömän paha valtio, jonka regiimi pitäisi joko jyrätä pois maan päältä tai, jos tämä ei ollut mahdollista, ainakin kampittaa sen maailmanvalloitusyritykset, pitipä siihen sitten käyttää kovia keinoja tai sitten ei. Tietysti porukka ei jakaantunut tasaisesti näihin kahteen leiriin ja olipa porukkaa näiden ulkopuolellakin, sekä tyyppejä joiden mielestä NL oli valtio valtioiden joukossa jolle ei sinänsä tarvitsisi tai olisi järkevää tehdä mitään ja niitä joille NL oli unelmien täyttymys, kuva siitä maailmasta mikä tulisi kun vallankumous tulisi.
Ensimmäisen leirin pojat saivat jonkin verran tunnustusta aatteilleen kun NL ennen toista maailmansotaa joutui turvautumaan ulkomaiseen kapitaaliin saadakseen talouden käyntiin; tätä puolusteltiin kuuluisalla lauseella "kapitalisti myy meille köyden jolla hirtämme heidät" joka on kuuluisa lähinnä siksi että näin ei tapahtunut. (Monet Amerikan oikeistoa tällä hetkellä kovasti tukevat bisnesmiehet itse asiassa saivat pesämunansa juuri tällä Neuvostoliiton teollistamisella - yhtälö toimikin vähän toisinpäin... Kts. esim Ames) Toisaalta toiset elementit kannattivat suoraa hyökkäystä neuvostovaltion hävittämiseksi; Suomeakin suunniteltiin, sekä esimerkiksi brittiläisten että suomalaisten tahojen, kohdalta tällaisen hyökkäyksen yhdeksi tukipisteeksi, asia mikä vaikutti varmaankin talvisotaankin.
Toinen maailmansota tietysti sitten sekoitti pakan kokonaan ja länsivallat liittoutuivat Neuvostoliiton kanssa, sillä välin kun Hitler toteutti ideologista/nationalistista ristiretkeään elintilan ja orjatyövoiman hankkimiseksi; sodan jälkeen kuitenkin tilanne palasi ennalleen. Sodan jälkeen kumpikin osapuoli oli erittäin paranoidi ja pelko toisen hyökkäyksestä eli vahvana; onneksi tilanne ei kuitenkaan mennyt oletettuihin tankkitaisteluihin Keski-Euroopassa vaan taistelutantereeksi valikoitui koko muu maailma. Neuvostoliitto tuki kaikenlaisia vasemmistolaisia, populistisia ja muuten itselleen avoimia liikkeitä sillä välin kun pystyi, Yhdysvallat yrittivät kampittaa niitä - mutta tällöinkin vuoroteltiin kepin ja porkkanan välillä. Kennedyn Alliance for Progress pyrki tukemaan myötämielisiä voimia, mutta ero kommunistin ja sellaisen edistyksellisen jota Amerikkakin pystyi sietämään välillä oli hiuksenhieno, joidenkin mielestä sitä ei edes ollut.
Reaganin aikana lopulta sitten otettiin kunnon rollback-strategia käyttöön ja sosialistisia liikkeitä ryhdyttiin määrätietoisesti kampittamaan Nicaraguassa ja Afganistanissa. Reaganin jälkeen Neuvostoliitto menikin romahtamaan, mitä on pidetty aggressiivisen strategian oikeuden osoituksena - vaikkakaan tämä vie toisaalta pohjaa siltä selitykseltä että järjestelmä romahti omiin mahdottomuuksiinsa. Toisaalta, Kiinan suhteen oli jo aikaisemmin otettu kauppastrategia mikä johtikin oletettuun lopputulokseen - Kiina on nyt erottamaton osa järjestelmää. Kumpikin strategia toimi, tai ainakin niiden on nähty toimineen.
Miten tämä liittyy nykypäivään? Nykyisin näitä keskusteluita käydään "rosvovaltioista". Irakinkin suhteen toiset halusivat jyrätä Saddamin, toiset uskoivat että Saddamin kanssa voitaisiin vielä tehdä kauppaa - samalla tavalla kuin silloin joskus tehtiin. (Jotkut neokonservatiivithan käyttivät tätä argumenttina sitä väitettä vastaan, että Irakin sota olisi ollut öljysota - jos jenkit olisivat öljyä halunneet se olisi vain ostettu!) Pohjois-Korean suhteen käydään samaa keskustelua - saadaanko aikaan rauhallinen (Etelän ehdoilla tapahtuva) uudelleenyhdistyminen vai lähtevätkö tankit jyräämään jommmastakummasta suunnasta. Kumpikin strategia voi saavuttaa saman lopputuloksen, kauppastrategia tosin vähemmällä verellä.
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
Äänikynnys
Nyt ei olla kovinkaan isojen asioiden äärellä, mutta Piraattipuolueen uudessa lausunnossa vaalitavoitteista tulee ilmi taas yksi puolueen (ja muiden pienpuolueiden) rakastama, uuteen vaalilakiin liittyvä argumentti, joka minua ärsyttää: se, että 3% äänikynnys estäisi uusien puolueiden eduskuntaan pääsyn.
Ei se estä. Ruotsissa on ollut äänikynnys iät ja ajat, ja Palmulehdonkin mainitsemat Vihreät onnistuivat sen ylittämään. Niin onnistui persuja vastaava Ny Demokrati-liike, joka sittemmin putosi sieltä oman perseilynsä (persuilunsa?) tähden, samoin onnistuivat kristillisdemokraatit. Saksassa on vielä isompi 5% äänikynnys, mutta sielläkin vihreät pääsivät parlamenttiin.
Äänikynnykset eivät estä uusien puolueiden pääsemistä parlamenttiin jos niillä on vahva kannatuspohja. Jos niillä on heikko kannatuspohja, nykysysteemissäkään ne eivät yleensä loppupeleissä onnistu. Ehkä piraatit pelkäävät juuri tätä; puolueen ohjelma, joka on supistettu vain muutamaan kysymykseen ja jätetty muuten ehdokkaiden päätettäväksi, vetoaa vain tiettyyn osaan kansaa joka käy äänestämässä tai sitten ei. (Ruotsissahan piraatit onnistuivat protestivaihtoehtona pääsemään europarlamenttiin mutta nykyiset riksdag-kannatusluvut ovat aika reippaasti äänikynnyksen alapuolella.)
Nykyisin pikkupuolueiden vaalitaktiikka tuntuu olevan yrittää saada edes se yksi edustaja eduskuntaan hinnalla millä hyvänsä. Tämä johtaa kaikenlaisten julkkisten ehdolle pistämiseen; Kirjava "Puolue" pisti Veltto Virtasen, persut Tony Halmeen ja SKP esim. Steen1:sen. Ehkä isompi riski kuitenkin on se että kyseinen julkkis pääsee läpi. Veltto onnistui ensimmäisellä kansanedustajakaudella tappamaan Kirjavan "Puolueen" melko tehokkaasti yrittämällä valjastaa sitä henkilökohtaiseksi vaalivankkurikseen ja ottamalla puolueohjelmasta reilusti vastakkaisia kantoja (esim. yksityisautoilun puolesta) ja ainut mikä esti persujen kuoleman Halmeen sekoilun jälkeen oli se, että puolue oli nipinnapin saanut Soinin Halmeen siivellä mukaan ja Soini onnistui hoitamaan tilanteen kotiinsa.
Ei se estä. Ruotsissa on ollut äänikynnys iät ja ajat, ja Palmulehdonkin mainitsemat Vihreät onnistuivat sen ylittämään. Niin onnistui persuja vastaava Ny Demokrati-liike, joka sittemmin putosi sieltä oman perseilynsä (persuilunsa?) tähden, samoin onnistuivat kristillisdemokraatit. Saksassa on vielä isompi 5% äänikynnys, mutta sielläkin vihreät pääsivät parlamenttiin.
Äänikynnykset eivät estä uusien puolueiden pääsemistä parlamenttiin jos niillä on vahva kannatuspohja. Jos niillä on heikko kannatuspohja, nykysysteemissäkään ne eivät yleensä loppupeleissä onnistu. Ehkä piraatit pelkäävät juuri tätä; puolueen ohjelma, joka on supistettu vain muutamaan kysymykseen ja jätetty muuten ehdokkaiden päätettäväksi, vetoaa vain tiettyyn osaan kansaa joka käy äänestämässä tai sitten ei. (Ruotsissahan piraatit onnistuivat protestivaihtoehtona pääsemään europarlamenttiin mutta nykyiset riksdag-kannatusluvut ovat aika reippaasti äänikynnyksen alapuolella.)
Nykyisin pikkupuolueiden vaalitaktiikka tuntuu olevan yrittää saada edes se yksi edustaja eduskuntaan hinnalla millä hyvänsä. Tämä johtaa kaikenlaisten julkkisten ehdolle pistämiseen; Kirjava "Puolue" pisti Veltto Virtasen, persut Tony Halmeen ja SKP esim. Steen1:sen. Ehkä isompi riski kuitenkin on se että kyseinen julkkis pääsee läpi. Veltto onnistui ensimmäisellä kansanedustajakaudella tappamaan Kirjavan "Puolueen" melko tehokkaasti yrittämällä valjastaa sitä henkilökohtaiseksi vaalivankkurikseen ja ottamalla puolueohjelmasta reilusti vastakkaisia kantoja (esim. yksityisautoilun puolesta) ja ainut mikä esti persujen kuoleman Halmeen sekoilun jälkeen oli se, että puolue oli nipinnapin saanut Soinin Halmeen siivellä mukaan ja Soini onnistui hoitamaan tilanteen kotiinsa.
lauantai 15. toukokuuta 2010
Presidentti
Mitä Suomi enää tekee presidentillä? Kerran presidentillä oli ihan oikeata valtaa. Pitkään presidenttiys samastui Kekkoseen, joka johti Suomea suvereenisti (tai josta ainakin annettiin tällainen kuva) samalla kun pääministerit tulivat ja menivät ilman sanottavaa vaikutusta mihinkään. Kekkosen jälkeen kuitenkin presidentin valtaa riisuttiin presidentti presidentiltä.
Tavoitteena ilmeisesti on ollut eurooppalaistyylinen, pelkästään pr-tarkoituksiin ja joihinkin melko symbolisiin virallisiin funktioihin tarvittava kansanäiti tai -isä. Asioita kuitenkin mutkistaa se että vallalla on vielä vanha presidenttikäsitys presidentistä ihan oikeaa valtaa käyttelevänä johtajana. Tätä kuvastaa esim. presidentinvaalien suosio - porukkaa kiinnostaa enemmän äänestää melko turhasta symbolista kuin esim. siitä, mikä porukka heidän omaa kuntaansa määräilee. Uutisissa on jatkuvasti konflikteja siitä kun presidentti yrittää pitää valtansa rippeistä kiinni. Presidentti ei ole lintu eikä kala - pikemminkin jonkinmoinen lintu/kala joka jostain syystä nähdään kalana/lintuna.
Perinteinen vasemmiston kanta on ollut että presidentti-instituutiosta on luovuttava. Tätä on tietysti hillinnyt se, että viimeiset parikymmentä vuotta presidenttinä on istunut demari (virallisesti tietysti sitoutumaton mutta kamoon...) Ehkä jos/kun demarit sitten menettävät otteensa presidentinpallista voidaan palata taas tähän. Itsehän olen sitä mieltä, että presidentti pitäisi korvata Joulupukilla.
Tavoitteena ilmeisesti on ollut eurooppalaistyylinen, pelkästään pr-tarkoituksiin ja joihinkin melko symbolisiin virallisiin funktioihin tarvittava kansanäiti tai -isä. Asioita kuitenkin mutkistaa se että vallalla on vielä vanha presidenttikäsitys presidentistä ihan oikeaa valtaa käyttelevänä johtajana. Tätä kuvastaa esim. presidentinvaalien suosio - porukkaa kiinnostaa enemmän äänestää melko turhasta symbolista kuin esim. siitä, mikä porukka heidän omaa kuntaansa määräilee. Uutisissa on jatkuvasti konflikteja siitä kun presidentti yrittää pitää valtansa rippeistä kiinni. Presidentti ei ole lintu eikä kala - pikemminkin jonkinmoinen lintu/kala joka jostain syystä nähdään kalana/lintuna.
Perinteinen vasemmiston kanta on ollut että presidentti-instituutiosta on luovuttava. Tätä on tietysti hillinnyt se, että viimeiset parikymmentä vuotta presidenttinä on istunut demari (virallisesti tietysti sitoutumaton mutta kamoon...) Ehkä jos/kun demarit sitten menettävät otteensa presidentinpallista voidaan palata taas tähän. Itsehän olen sitä mieltä, että presidentti pitäisi korvata Joulupukilla.
perjantai 14. toukokuuta 2010
Timo Soini kymmenen vuotta sitten
Timo Soini on kiinnostava mies. Kun vähän rapsuttelee aikaa ennen Soini-ilmiötä, löytää kaikenlaista: http://www.mtv3.fi/uutiset/arkisto.shtml/arkistot/kotimaa/2000/12/39154
Huomioita:
- Soini on 2000-luvun alussa avoimesti halunnut perustaa samanlaisen OIKEISTOpuolueen kuin Haider ja Hagen. Kiinnostavat vertailukohdat; oikeistojohtajina vähän erilaisia (Hagen ei esimerkiksi tietääkseni syyllistynyt missään vaiheessa samanlaiseen natsisympatisointiin kuin Haider), mutta kummatkin nimenomaan liberaalista kansallismielisestä traditiosta ponnistaneita, selvästi oikeistolaisia hahmoja. Nykyäänhän Persut tykkäävät, samoin äänenpainoin kuin Vihreät, määritellä itsensä ei-oikeistolaiseksi-eikä-vasemmistolaiseksi puolueeksi ja karttavat kaikenlaista liberalismia, mutta kymmenen vuotta sitten Soini ilmaisi olevansa selvästi oikeistolainen, vieläpä verraten itseään liberaaleista lähtökohdista ponnistaneisiin kansallismielisiin.
- Soini kammoaa nykyisin etenkin äärioikeistoleimaa - vaikka kaikenlaisten hämärämpien voimien kanssa heilastellaankin ja niitä suvaitaan ehdokkaita, ajoittain Soini näkee tarpeeksi rituaalisesti puhdistautua tartunnasta. Tuolloin kuitenkin Soini tunnusti idoliensa olevan äärioikeistolaisia ja ulkomaalaisvastaisia, mutta näki että näiden suosio ei johtunut tästä vaan tarkemmin määrittelemättömästä "kansan kielen" puhumisesta. Kansan kielen puhuminenhan on Timon bravuuri - maisteristyönsä populismista tehnyt mies onkin sitä varmasti paljon harjoitellut, puhuen lopulta kansanomaisempaa kansankieltä kuin mikään rivo kansansubjekti itse, niin kansamaista että siihen harvat kykenevät.
- Soini myös - varsin hassusti nykyvinkkelistä ajateltuna - ilmoittaa että hän näkee persut vain aihiona uudelle puolueelle, jonka nimeksi tuolloin kaavailtiin edistyspuoluetta, ja lupaa erota puoluejohdosta jos tämä ei toteudu. Hän näki myös kymmenen prosentin kannatuksen mahdollisena - jos löytyy "profeetallinen" kansanjohtaja. Ei nyt takerruta paikkaansa pitämättömään lupaukseen vaan mietitään minkälaisena Soini näkee tässä itsensä - ei sinä profeetallisena kansanjohtajana vaan taustapiruna tämän takana, puppet masterina joka tekee likaisen työn sillä välin kun kansanjohtaja johtaa kansaa. Soini on sittemmin joutunut ottamaan tämän profeetallisen kansanjohtajan roolin itse ja onnistunutkin siinä aika hyvin - tuota kymmentä prosenttia onkin hiottu. Harmittaakohan Soinia toisen profeetallisen kansanjohtajan löytymättömyys? Tony olisi voinut olla sellainen mutta osoittikin sitten olevansa väärä profeetta.
Kiinnostava mies, se Soini. Hyvin kiinnostava.
Huomioita:
- Soini on 2000-luvun alussa avoimesti halunnut perustaa samanlaisen OIKEISTOpuolueen kuin Haider ja Hagen. Kiinnostavat vertailukohdat; oikeistojohtajina vähän erilaisia (Hagen ei esimerkiksi tietääkseni syyllistynyt missään vaiheessa samanlaiseen natsisympatisointiin kuin Haider), mutta kummatkin nimenomaan liberaalista kansallismielisestä traditiosta ponnistaneita, selvästi oikeistolaisia hahmoja. Nykyäänhän Persut tykkäävät, samoin äänenpainoin kuin Vihreät, määritellä itsensä ei-oikeistolaiseksi-eikä-vasemmistolaiseksi puolueeksi ja karttavat kaikenlaista liberalismia, mutta kymmenen vuotta sitten Soini ilmaisi olevansa selvästi oikeistolainen, vieläpä verraten itseään liberaaleista lähtökohdista ponnistaneisiin kansallismielisiin.
- Soini kammoaa nykyisin etenkin äärioikeistoleimaa - vaikka kaikenlaisten hämärämpien voimien kanssa heilastellaankin ja niitä suvaitaan ehdokkaita, ajoittain Soini näkee tarpeeksi rituaalisesti puhdistautua tartunnasta. Tuolloin kuitenkin Soini tunnusti idoliensa olevan äärioikeistolaisia ja ulkomaalaisvastaisia, mutta näki että näiden suosio ei johtunut tästä vaan tarkemmin määrittelemättömästä "kansan kielen" puhumisesta. Kansan kielen puhuminenhan on Timon bravuuri - maisteristyönsä populismista tehnyt mies onkin sitä varmasti paljon harjoitellut, puhuen lopulta kansanomaisempaa kansankieltä kuin mikään rivo kansansubjekti itse, niin kansamaista että siihen harvat kykenevät.
- Soini myös - varsin hassusti nykyvinkkelistä ajateltuna - ilmoittaa että hän näkee persut vain aihiona uudelle puolueelle, jonka nimeksi tuolloin kaavailtiin edistyspuoluetta, ja lupaa erota puoluejohdosta jos tämä ei toteudu. Hän näki myös kymmenen prosentin kannatuksen mahdollisena - jos löytyy "profeetallinen" kansanjohtaja. Ei nyt takerruta paikkaansa pitämättömään lupaukseen vaan mietitään minkälaisena Soini näkee tässä itsensä - ei sinä profeetallisena kansanjohtajana vaan taustapiruna tämän takana, puppet masterina joka tekee likaisen työn sillä välin kun kansanjohtaja johtaa kansaa. Soini on sittemmin joutunut ottamaan tämän profeetallisen kansanjohtajan roolin itse ja onnistunutkin siinä aika hyvin - tuota kymmentä prosenttia onkin hiottu. Harmittaakohan Soinia toisen profeetallisen kansanjohtajan löytymättömyys? Tony olisi voinut olla sellainen mutta osoittikin sitten olevansa väärä profeetta.
Kiinnostava mies, se Soini. Hyvin kiinnostava.
torstai 13. toukokuuta 2010
Die Linke
Die Linke on suomalaisissa vasemmistopiireissä usein kuultu puolueennimi. No, ei pelkästään suomalaisissa, kaikissa Euroopan maissa herättää toivoa että Saksassa, maassa jossa edustuksellisessa demokratiasa sosialidemokraateista vasemmalle ei (eräiden 30-luvun tapahtumien jälkeen) ole pahemmin ollut tilaa, onkin nyt suhteellisen vahva vasemmistopuolue. Kieltämättä mieleen tulee että kyseessä on lähinnä normaali suomalainen germanofilia, mitä erilaisimmissa yhteyksissä; 1918 kokoomuksen edeltäjät ovat hankkimassa maahan saksalaista kuningasta, 1936 osittain samanhenkiset piirit ihannoivat tyyppiä joka niitä 30-luvun tapahtumia oli järkkäilemässä, 60- ja 70-luvuilla poliitikot tiirailivat Itä-Saksaan ja 80-luvulla Suomen vihreät fanittivat Saksan vihreitä. Ehkäpä nyt on sitten vasemmiston vuoro.
Sinänsähän on vähän turha vaatia että Suomessa tehtäisiin "sama" kuin Saksassa. Saksassa pitää ottaa huomioon maan lähi-historia, etenkin Saksojen yhdistyminen. Yhdistyessä lupailtiin yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista ja lupausten pitävyys sitten oli osseille oli miten oli; ei ihmekään että vanhan SED:n reformistisempien elementtien perustama PDS, jonka pohjalle Die Linkekin suuremmalta osaltaan rakentuu, pysyi hengissä. (Siinä, että diktatuurivaltion yksinhallitsijapuolue muuttuu diktatuurin kaatuessa demokraattiseksi ei ole mitään outoa; samalle pohjalle rakentuu mm. kokoomuksen espanjalainen veljespuolue Partido Popular.)
Tosiaankin, Die Linken menestyksen toistamista vaikeuttaa se että Linke toimii suurelta osaltaan Itä-Saksan intressipuolueena, vähän samalla tavalla kuin Kepu on Pohjois-Suomen ja maaseudun intressipuolue. Paitsi että Linke ajaa itäsaksalaisten etuja, se pitää jossain määrin myös Itä-Saksan lippua korkealla, mikä vaikeuttaa yhteistyötä muiden puolueiden kanssa; mm. SPD:ssä on poliitikkoja joiden isät ja äidit ovat joutuneet lähtemään derkkulasta perustamisvaiheessa karkuteille kun eivät suostuneet että Neuvostoliitto yhdisti väkivalloin miehittämillään alueilla sosialidemokraatti- ja kommunistipuolueet demokraattisesti sentralisoiduksi SED:iksi, eivätkä nämä tykkää hyvää siitä että Linken kyydissä on vielä tyyppejä joiden mielestä tämä oli ihan demokraattisesti tehty yhdistäminen. Näin niinkuin esimerkkinä.
Kannattaa muuten muistaa että vanhat SED-tyypit ovat se puolueen vähemmän radikaali elementti, ja esimerkiksi juuri tapahtuneissa NRW-vaaleissa puolueen pääsyä puna-puna-viherkoalitioon demarien ja vihreiden kanssa vaikeuttaa nimenomaan NRW-Linken (joka siis on ihan yhdistymisen jälkeistä kamaa) "villiys" ja "radikaalius". Onko se sitten niin villi puolue on eri kysymys. Afganistanin sotaa se ainakin vastustaa, hui. Monet Linken voimat tietysti vastustavat senlaisessa koalitiossa toimimista, peläten että se söisi kannatusta - mutta se voisi olla myös mahdollisuus todistaa että Linke pystyykin johonkin. (En usko että puolue joka tuomitsee itsensä ikuisiksi ajoiksi oppositioon on kovin kestävällä pohjalla missään tapauksessa. En tiedä tämänhetkisestä Saksan tai NRW:n tilanteesta tarpeeksi sanoakseni olisiko koalitio viisas veto vai ei henkilökohtaisesti.)
Sinänsähän on vähän turha vaatia että Suomessa tehtäisiin "sama" kuin Saksassa. Saksassa pitää ottaa huomioon maan lähi-historia, etenkin Saksojen yhdistyminen. Yhdistyessä lupailtiin yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista ja lupausten pitävyys sitten oli osseille oli miten oli; ei ihmekään että vanhan SED:n reformistisempien elementtien perustama PDS, jonka pohjalle Die Linkekin suuremmalta osaltaan rakentuu, pysyi hengissä. (Siinä, että diktatuurivaltion yksinhallitsijapuolue muuttuu diktatuurin kaatuessa demokraattiseksi ei ole mitään outoa; samalle pohjalle rakentuu mm. kokoomuksen espanjalainen veljespuolue Partido Popular.)
Tosiaankin, Die Linken menestyksen toistamista vaikeuttaa se että Linke toimii suurelta osaltaan Itä-Saksan intressipuolueena, vähän samalla tavalla kuin Kepu on Pohjois-Suomen ja maaseudun intressipuolue. Paitsi että Linke ajaa itäsaksalaisten etuja, se pitää jossain määrin myös Itä-Saksan lippua korkealla, mikä vaikeuttaa yhteistyötä muiden puolueiden kanssa; mm. SPD:ssä on poliitikkoja joiden isät ja äidit ovat joutuneet lähtemään derkkulasta perustamisvaiheessa karkuteille kun eivät suostuneet että Neuvostoliitto yhdisti väkivalloin miehittämillään alueilla sosialidemokraatti- ja kommunistipuolueet demokraattisesti sentralisoiduksi SED:iksi, eivätkä nämä tykkää hyvää siitä että Linken kyydissä on vielä tyyppejä joiden mielestä tämä oli ihan demokraattisesti tehty yhdistäminen. Näin niinkuin esimerkkinä.
Kannattaa muuten muistaa että vanhat SED-tyypit ovat se puolueen vähemmän radikaali elementti, ja esimerkiksi juuri tapahtuneissa NRW-vaaleissa puolueen pääsyä puna-puna-viherkoalitioon demarien ja vihreiden kanssa vaikeuttaa nimenomaan NRW-Linken (joka siis on ihan yhdistymisen jälkeistä kamaa) "villiys" ja "radikaalius". Onko se sitten niin villi puolue on eri kysymys. Afganistanin sotaa se ainakin vastustaa, hui. Monet Linken voimat tietysti vastustavat senlaisessa koalitiossa toimimista, peläten että se söisi kannatusta - mutta se voisi olla myös mahdollisuus todistaa että Linke pystyykin johonkin. (En usko että puolue joka tuomitsee itsensä ikuisiksi ajoiksi oppositioon on kovin kestävällä pohjalla missään tapauksessa. En tiedä tämänhetkisestä Saksan tai NRW:n tilanteesta tarpeeksi sanoakseni olisiko koalitio viisas veto vai ei henkilökohtaisesti.)
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
EU ja liittovaltio
Kreikan kriisi on herättänyt ihmiset puhumaan taas liittovaltiosta. Vasemmistokin on sen tuominnut. Edustajien ansallisromanttinen lähtökohta on väärä, mutta asia sinänsä oikea. Liittovaltion ajaminen tämän kriisin varjolla olisi jo siksikin väärin, että se antaisi taas kerran siunauksen nykyisen hallitsemisen vallitsevalle trendille; ajetaan asiat päin prinkkalaa ja sitten kun seuraukset tulevat ilmi niin perustellaan asioiden vieminen lisää samaan suuntaan sillä että nyt ei ole viety läheskään tarpeeksi ja tarvitaan kovia otteita ja uutta ajattelua (ts. demokratian vähentämistä, vyön kiristämistä jne.) lisää.
Sinänsä eurooppalaisen liittovaltion ei tarvitse olla epädemokraattinen - mutta nykyinen systeemi on sitä. Muodollisesti tiettyjä demokratian muotoja ylläpidetään - on Euroopan parlamentti, Euroopan komissio ja neuvosto koostuvat joko demokraattisten hallitusten päämiehistä tai niitten nimittämistä komissaareista, jne. Loppupeleissä kuitenkin jo pelkästään tilanteen sekavuus - se, että kansallisten kysymysten nojalla valitut parlamentit ja niissä lehmänkauppojen tuloksena syntyneiden hallitusten päämiehet ja komissaarit sekä europarlamenttivaaleissa, joita yleisesti pidetään lähinnä jonain leikkivaaleina, valitut edustajat saisivatkin lisää päätösvaltaa koko Eurooppaa koskevissa kysymyksissä, ei erityisesti ainakaan lisää kansanvaltaisuutta. Koko Euroopan unioniin liittyy kyyninen asenne melkein kaikkien paitsi siihen vahvimmin uskovien parissa - siellä se Bryssel vaan mittailee kurkkujen käyryyttä ja säätelee direktiivejä, mitäpä pieni ihminen sille voi.
Lisäksi EU:n kohdalla harvemmin keskustellaan siitä, että koko lafka on jo perustaltaan ensimmäisen maailman yhden osan runkkuklubi, nimenomaan EUROOPAN unioni. Koko Eurooppa (joka samaistuu osittain myös valkoihoisuuteen ja kristinuskoon) tunnutaan määrittelevän lähinnä sen kautta että se ei ole Afrikka, Aasia, Amerikka tai Lähi-Itä - tämä näkyy esimerkiksi Turkkia koskevassa keskustelussa, jossa sanotaan melko avoimesti että Turkkia ei pitäisi unioniin kelpuuttaa koska se on iso muslimimaa. (Maantieteellinen selitys - se, että Turkki ei ole Euroopan maanosassa - meni vanhaksi siinä vaiheessa kun Aasian laattojen puolella oleva Kypros hyväksyttiin liittoon.)* Olipa Euroopan unioni miten demokraattinen tahansa, se olisi silti suurimmaksi osaksi valkoinen, kristitty runkkukerho.
Toisaalta, samat valtasuhteet ne maailmassa pätisivät olipa sitten EU:ta tai ei. Monien EU-vastaisten vasemmistolaisten EU-kritiikki menee jo järjen ulkopuolelle - on kuin koko Eurooppa voisi olla muuten sosialistinen onnela mutta kun on se paha Eee Uuu jonka kautta herrat työläistä hallitsee. Tai sitten lähdetään kansallismieliseen populismiin mihin Vasemmistokin ainakin tuon Kusarin uutisen mukaan sortuu. Tietysti, jos pääasiana pidetään EU:ta vastaan toimimista, kansallismielinen linja on hyvinkin järkevä koska sille löytyy kannattajia, niinkuin vaikka Kreikan lainapaketin herättämä kreikkalaisvastainen kiihtymys ("Ei varmasti mun rahoja millekään karvakäsille!" osoitti. Eräässä mielessä EU:kin, sekavuudestaan huolimatta, on hyvä asia, koska se tekee valtarakenteita näkyvämmiksi - ainakin nyt tosiaan voidaan huomata helpommin että Eurooppa vetää yhtä köyttä ja määrittelee tosiaan itsensä, no, tuolla tavalla mistä aikaisemmin kerrottiin. Sinänsä en oikein tiedä olisiko "demokraattinenkaan" EU kansallisvaltiota parempi hallintatapa - se voisi olla suhteellisen toimiva Sveitsi, mutta se voisi myös olla hajoamiseen tuomittu Jugoslavia.
EU:n huonoista puolista pitää puhua ja tapetille nostaa myös se mahdollisuus, että kohti epädemokraattista, byrokraattista liittovaltiota puksuttavasta laivasta hypätään pois. Tosin tätä pitäisi valmistella jo pitkä aika ennen kuin se tehdään että siirtymä olisi kivuton. Ottaen kuitenkin huomioon se miten paljon pelkoa Unionin hajoaminen tietyissä piireissä herättää, eroamisen uhka voisi toimiakin neuvotteluvalttina - kukaanhan ei tiedä miten korttitaloon vaikuttaisi se jos jokin valtio tekisikin se mitä mikään ei aikaisemmin ole tehnyt ja lähtisi lätkimään. Eikä pidä ajatella että antaa liittovaltiolaivan vaan seilata satamaansa, kyllä ne huonot puolet sitten voidaan myöhemmin korjata. Mitä takeita siitä on että niin tehdään? Luottamus siihen että päättäjät tekevät sen hyvää hyvyyttään?
*: Tämä ei tietysti meinaa sitä että Turkkia pitäisi hyväksyä - tällä hetkellä se lähinnä legitimoisi nationalistisen, kurdivastaisen politiikan - mutta toisaalta, saman olisi pitänyt päteä myös Romaniaan ja Bulgariaan niiden romanitilanteen kanssa (tai Baltian maihin venäläistilanteen) ja eräässä mielessä turkkilaisilta on ihan asiallista kysyä miksi yksiä kriteerejä sovellettiin näihin maihin ja toisia kriteerejä heihin.
Sinänsä eurooppalaisen liittovaltion ei tarvitse olla epädemokraattinen - mutta nykyinen systeemi on sitä. Muodollisesti tiettyjä demokratian muotoja ylläpidetään - on Euroopan parlamentti, Euroopan komissio ja neuvosto koostuvat joko demokraattisten hallitusten päämiehistä tai niitten nimittämistä komissaareista, jne. Loppupeleissä kuitenkin jo pelkästään tilanteen sekavuus - se, että kansallisten kysymysten nojalla valitut parlamentit ja niissä lehmänkauppojen tuloksena syntyneiden hallitusten päämiehet ja komissaarit sekä europarlamenttivaaleissa, joita yleisesti pidetään lähinnä jonain leikkivaaleina, valitut edustajat saisivatkin lisää päätösvaltaa koko Eurooppaa koskevissa kysymyksissä, ei erityisesti ainakaan lisää kansanvaltaisuutta. Koko Euroopan unioniin liittyy kyyninen asenne melkein kaikkien paitsi siihen vahvimmin uskovien parissa - siellä se Bryssel vaan mittailee kurkkujen käyryyttä ja säätelee direktiivejä, mitäpä pieni ihminen sille voi.
Lisäksi EU:n kohdalla harvemmin keskustellaan siitä, että koko lafka on jo perustaltaan ensimmäisen maailman yhden osan runkkuklubi, nimenomaan EUROOPAN unioni. Koko Eurooppa (joka samaistuu osittain myös valkoihoisuuteen ja kristinuskoon) tunnutaan määrittelevän lähinnä sen kautta että se ei ole Afrikka, Aasia, Amerikka tai Lähi-Itä - tämä näkyy esimerkiksi Turkkia koskevassa keskustelussa, jossa sanotaan melko avoimesti että Turkkia ei pitäisi unioniin kelpuuttaa koska se on iso muslimimaa. (Maantieteellinen selitys - se, että Turkki ei ole Euroopan maanosassa - meni vanhaksi siinä vaiheessa kun Aasian laattojen puolella oleva Kypros hyväksyttiin liittoon.)* Olipa Euroopan unioni miten demokraattinen tahansa, se olisi silti suurimmaksi osaksi valkoinen, kristitty runkkukerho.
Toisaalta, samat valtasuhteet ne maailmassa pätisivät olipa sitten EU:ta tai ei. Monien EU-vastaisten vasemmistolaisten EU-kritiikki menee jo järjen ulkopuolelle - on kuin koko Eurooppa voisi olla muuten sosialistinen onnela mutta kun on se paha Eee Uuu jonka kautta herrat työläistä hallitsee. Tai sitten lähdetään kansallismieliseen populismiin mihin Vasemmistokin ainakin tuon Kusarin uutisen mukaan sortuu. Tietysti, jos pääasiana pidetään EU:ta vastaan toimimista, kansallismielinen linja on hyvinkin järkevä koska sille löytyy kannattajia, niinkuin vaikka Kreikan lainapaketin herättämä kreikkalaisvastainen kiihtymys ("Ei varmasti mun rahoja millekään karvakäsille!" osoitti. Eräässä mielessä EU:kin, sekavuudestaan huolimatta, on hyvä asia, koska se tekee valtarakenteita näkyvämmiksi - ainakin nyt tosiaan voidaan huomata helpommin että Eurooppa vetää yhtä köyttä ja määrittelee tosiaan itsensä, no, tuolla tavalla mistä aikaisemmin kerrottiin. Sinänsä en oikein tiedä olisiko "demokraattinenkaan" EU kansallisvaltiota parempi hallintatapa - se voisi olla suhteellisen toimiva Sveitsi, mutta se voisi myös olla hajoamiseen tuomittu Jugoslavia.
EU:n huonoista puolista pitää puhua ja tapetille nostaa myös se mahdollisuus, että kohti epädemokraattista, byrokraattista liittovaltiota puksuttavasta laivasta hypätään pois. Tosin tätä pitäisi valmistella jo pitkä aika ennen kuin se tehdään että siirtymä olisi kivuton. Ottaen kuitenkin huomioon se miten paljon pelkoa Unionin hajoaminen tietyissä piireissä herättää, eroamisen uhka voisi toimiakin neuvotteluvalttina - kukaanhan ei tiedä miten korttitaloon vaikuttaisi se jos jokin valtio tekisikin se mitä mikään ei aikaisemmin ole tehnyt ja lähtisi lätkimään. Eikä pidä ajatella että antaa liittovaltiolaivan vaan seilata satamaansa, kyllä ne huonot puolet sitten voidaan myöhemmin korjata. Mitä takeita siitä on että niin tehdään? Luottamus siihen että päättäjät tekevät sen hyvää hyvyyttään?
*: Tämä ei tietysti meinaa sitä että Turkkia pitäisi hyväksyä - tällä hetkellä se lähinnä legitimoisi nationalistisen, kurdivastaisen politiikan - mutta toisaalta, saman olisi pitänyt päteä myös Romaniaan ja Bulgariaan niiden romanitilanteen kanssa (tai Baltian maihin venäläistilanteen) ja eräässä mielessä turkkilaisilta on ihan asiallista kysyä miksi yksiä kriteerejä sovellettiin näihin maihin ja toisia kriteerejä heihin.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Broadcast
Kirjoittelin tuossa aikaisemmin Revalvaatioon tekstin kääntäjien oloista: http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=112:kaantaja-ja-kansalaispalkka&catid=37:blogi&Itemid=50. No, nyt on tekstissä mainitut neuvottelut ovat edistyneet - tai siis eivät: Broadcast Text on lopettanut neuvottelut, koskapa mielestään lähtökohdat olivat epärealistiset: http://yle.fi/uutiset/kulttuuri/2010/05/kaantajien_tyoehtosopimusneuvottelut_keskeytyivat_1672128.html
Eipä tuohon oikeastaan muuta voi sanoa kuin että haistakaa paska. On se nyt kumma kun jo se lähtökohta että vietäisiin kääntäjien palkkiot tasolle, jolla Yle ja Maikkari kyllä pystyvät iloisesti hommia teettämään, on liikaa - etenkin Euroopan isoimmalle käännöstoimistolle jolla tulee kohta olemaan Nelosen käännöksiin käytännössä monopoliasema. Eikä se nyt neuvotteluasemia paranna tietenkään muidenkaan toimistojen kanssa jos ne tietävät että kääntäjien vaatimusten hyväksyminen antaa Broadcastille vielä kovemmat monopoliasemat.
Tietysti, noinhan ne VOI tehdä - kääntäjien keskuudessa totutusti purnataan mutta lakkoaseen käyttöön ottamisesta ei olla puhuttu. Toisaalta, eipä tuo lie kovin tehokas - rikkureita ja lakonmurtajia varmasti löytyisi, rahaton epävarmassa asemassa oleva kääntäjä kun ei välttämättä lakkoon taivu ja käännöksiähän totutusti osaa tehdä jokainen puoli vuotta Englannissa vaihdossa ollut pomonpoika jolla on sanakirja kädessään. Toivottavasti nytten käynnissä oleva Broadcastin boikotoiminen potentiaalisten työntekijöiden osalta puree ja saavat pelkkiä pomonpoikia töihin.
Parastahan tietysti olisi jos olisi se iso, tärkeässä asemassa oleva SAK:lainen liitto, joka ihan silkasta solidaarisuudesta ottaisi pienen akavalaisen käännösalan suojiinsa, työtaistellen meidänkin puolesta. Nykyään vaan tuntuu jokainen puolustavan lähinnä omiaan. Ja kääntäjäthän on kuitenkin niitä yliopistolaisia.
Eipä tuohon oikeastaan muuta voi sanoa kuin että haistakaa paska. On se nyt kumma kun jo se lähtökohta että vietäisiin kääntäjien palkkiot tasolle, jolla Yle ja Maikkari kyllä pystyvät iloisesti hommia teettämään, on liikaa - etenkin Euroopan isoimmalle käännöstoimistolle jolla tulee kohta olemaan Nelosen käännöksiin käytännössä monopoliasema. Eikä se nyt neuvotteluasemia paranna tietenkään muidenkaan toimistojen kanssa jos ne tietävät että kääntäjien vaatimusten hyväksyminen antaa Broadcastille vielä kovemmat monopoliasemat.
Tietysti, noinhan ne VOI tehdä - kääntäjien keskuudessa totutusti purnataan mutta lakkoaseen käyttöön ottamisesta ei olla puhuttu. Toisaalta, eipä tuo lie kovin tehokas - rikkureita ja lakonmurtajia varmasti löytyisi, rahaton epävarmassa asemassa oleva kääntäjä kun ei välttämättä lakkoon taivu ja käännöksiähän totutusti osaa tehdä jokainen puoli vuotta Englannissa vaihdossa ollut pomonpoika jolla on sanakirja kädessään. Toivottavasti nytten käynnissä oleva Broadcastin boikotoiminen potentiaalisten työntekijöiden osalta puree ja saavat pelkkiä pomonpoikia töihin.
Parastahan tietysti olisi jos olisi se iso, tärkeässä asemassa oleva SAK:lainen liitto, joka ihan silkasta solidaarisuudesta ottaisi pienen akavalaisen käännösalan suojiinsa, työtaistellen meidänkin puolesta. Nykyään vaan tuntuu jokainen puolustavan lähinnä omiaan. Ja kääntäjäthän on kuitenkin niitä yliopistolaisia.
maanantai 10. toukokuuta 2010
Pohdintaa SDP:stä ja puolueista yleensä
Eräs tyyppi, joka on käynyt samassa Harvey-lukupiirissä kuin minä, on demari jolla on erilaisia markkinasosialismi/parecon-näkemyksiä. Mikään sosialismilta haiskahtava ei oikein tunnu sopivan nykyiseen SDP:hen, ja kysyinkin miksi tällainen valinta on tehty. Mies kertoi että näki SDP:n tarvitsevan enemmän vasemmistolaista muutosta kuin minkään muun puolueen.
Ihan pätevä syyhän tuo on, ja pisti minutkin miettimään että miksen kuulu SDP:hen (työväenpuolueeseen porvarilliseen...) No, en miettinyt sitten kauan - päähän tulivat Ahtisaari, Jaakonsaari, Sailas, Lipponen, Loka-Laitinen, Risto Kuisma ja kaikki muut tunnetut demarit. Niin, niiden takiahan juuri SDP vasemmistolaista muutosta tarvitsisikin - mutta yksin on niitä kaikkia vaikea kampittaa (tai niiden muidenkaan vasemmistodemarien kanssa,) ja tiedän kyllä hyvin että puolueilla on tapana muuttaa ihmistä enemmän kuin ihmisten puolueita... Nyttenkin olen Vasemmistoliitossa ollessani jo huomannut muuttuneeni, osittain juuri sen puolueeseen kuulumisen takia.
Ja lisäksi tietysti olen vähän liian rakenteisiin uskova että näkisin että puolueita muutetaan vain sillä että mennään kertomaan truthia powerille; nykyisen SDP:n nykyinen asema perustuu ihan vaan sille että nykyinen kapitalistinen järjestelmä tuottaa länsimaiselle työläiselle aika hyvät olot eikä heillä ole erityistä henkilökohtaista syytä lähteä sitä pahemmin heiluttamaan vaan toimia lähinnä saavutettujen etujen puolesta. Sama juttuhan se on Vasemmistoliitonkin (ja Vihreiden yms.) kanssa.
Silti, aina tarvitaan ihmisiä muistuttamaan että hommat on menossa vuoren huipulta alas ja vaikkei menisikään niin maailma on silti ihan saatanan epäoikeudenmukainen paikka. Liekö näille paras paikka mikään puolue vai "vapaan radikaalin", kuten Salo erään sosialismi.netin entryn kommenteissa itseään kutsuu. Jos se on puolue, niin ehkä eräällä tasolla parasta että kyseessä on joku sellainen puolue joka myöntää jo alkupeleissä ettei tule tämänhetkisissä olosuhteissa (mahdollisesti koskaan) saamaan pahemmin aikaan muualla kuin teorian tasolla.
Ihan pätevä syyhän tuo on, ja pisti minutkin miettimään että miksen kuulu SDP:hen (työväenpuolueeseen porvarilliseen...) No, en miettinyt sitten kauan - päähän tulivat Ahtisaari, Jaakonsaari, Sailas, Lipponen, Loka-Laitinen, Risto Kuisma ja kaikki muut tunnetut demarit. Niin, niiden takiahan juuri SDP vasemmistolaista muutosta tarvitsisikin - mutta yksin on niitä kaikkia vaikea kampittaa (tai niiden muidenkaan vasemmistodemarien kanssa,) ja tiedän kyllä hyvin että puolueilla on tapana muuttaa ihmistä enemmän kuin ihmisten puolueita... Nyttenkin olen Vasemmistoliitossa ollessani jo huomannut muuttuneeni, osittain juuri sen puolueeseen kuulumisen takia.
Ja lisäksi tietysti olen vähän liian rakenteisiin uskova että näkisin että puolueita muutetaan vain sillä että mennään kertomaan truthia powerille; nykyisen SDP:n nykyinen asema perustuu ihan vaan sille että nykyinen kapitalistinen järjestelmä tuottaa länsimaiselle työläiselle aika hyvät olot eikä heillä ole erityistä henkilökohtaista syytä lähteä sitä pahemmin heiluttamaan vaan toimia lähinnä saavutettujen etujen puolesta. Sama juttuhan se on Vasemmistoliitonkin (ja Vihreiden yms.) kanssa.
Silti, aina tarvitaan ihmisiä muistuttamaan että hommat on menossa vuoren huipulta alas ja vaikkei menisikään niin maailma on silti ihan saatanan epäoikeudenmukainen paikka. Liekö näille paras paikka mikään puolue vai "vapaan radikaalin", kuten Salo erään sosialismi.netin entryn kommenteissa itseään kutsuu. Jos se on puolue, niin ehkä eräällä tasolla parasta että kyseessä on joku sellainen puolue joka myöntää jo alkupeleissä ettei tule tämänhetkisissä olosuhteissa (mahdollisesti koskaan) saamaan pahemmin aikaan muualla kuin teorian tasolla.
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Brittien vaaleista
Brittivaalien lopputulosta selvitellään vielä. Konservatiivit voittivat siinä mielessä että pääsivät isoimmaksi puolueeksi, mutta yhteensä ns. edistykselliset puolueet (labour, liberaalidemokraatit ja erilaiset kelttinationalistipuolueet) saivat reilusti enemmän ääniä ja vähän enemmän paikkoja. Nyt onkin kyse siitä lähtevätkö liberaalidemokraatit konservatiivien mukaan, onnistutaanko hajanaisista ei-konservatiivisista aineksista takomaan jonkinlainen koalitio vai pääsevätkö konservatiivit epävakaaseen vähemmistöhallitukseen yksinään.
Brittien vaalisysteemi on tunnetusti yhden edustajan vaalipiireihin perustuva enemmistövaali, ns. first-past-the-post. FPTP:ssä on vähän hyviä puolia ja paljon huonoja - sen usein sanotaan johtavan kaksipuoluejärjestelmään, mutta käytännössä, muualla kuin Yhdysvalloissa, puolueita on monta ja vaaleissa käykin niinkuin nyt - joku puolue saa paljon enemmän paikkoja kuin se saisi reiluissa vaaleissa, toinen paljon vähemmän. Minulla on välillä lähes aspergersmainen hinku analysoida vaalijärjestelmiä vaikka ne nyt tietysti eivät loppupeleissä politiikkaan niin paljon vaikuta, mutta en lankea nyt kiusaukseen. Joka tapauksessa FPTP-järjestelmät toimivat jotenkuten silloin kun puolueita tosiaan on kaksi, mutta sitten kun keittoon lisätään enemmän jengejä niin hommat menevät pieleen.
Tosiaanhan tässä on kyse lähinnä labourin epäonnistumisesta. Kolmetoista blairilaisen politiikan vuotta (joista Brown ei poikennut - tietenkään ei, ovathan Tony ja Gordon henkilökohtaisista kränöistään huolimatta samaa skottilaista uusliberaalijengiä) joihin on kuulunut deregulaatiota, leikkauksia ja sotimista ovat ryydyttäneet vasemmistolabourlaiset niin täysin että liberaalidemokraattien äänisaalis on kasvanut vuosi vuodelta. Libdemit eivät ole varsinaisesti vasemistolainen puolue luokkamielessä vaan alunperin vanhan liberaalin puolueen ja labourin oikeiston yhdistymä - ja tässä liberaalit tosiaan olivat se vasemmistolaisempi osa yhtälöä. Silti libdemit mm. vastustivat Irakin sotaa ansiokkaasti ja muutenkin ovat esittäneet itsensä edistyksellisinä paljon paremmin kuin jämähtänyt, kuivakka Labour, saaden jopa monet eurooppalaiset vasemmistot rakastumaan itseensä - vähän niinkuin toinen "edistyksellinen" liberaali kaksi vuotta sitten nimeltä Barack.
Libdemit eivät kuitenkaan sitten päässeet puusta pitkälle loppupeleissä, osittain juuri vaalijärjestelmän takia, mutta ovat nyt vaa'ankieliasemassa. Mitenhän kannattaisi tehdä? Voisi luulla esim. että konservatiivien kanssa kimppaaminen ei libdemien peruskannattajille maistuisi, mutta ovathan vihreätkin olleet Suomessa oikeistohallituksessa verraten sopuisasti, ja libdemien johto on kannattajakuntaa muutaman piirun markkinaliberaalimpaa jengiä. Labourin, Libdemien ja pikkupuolueiden kimppa olisi epästabiilimpi jo siitä syystä että se joutuu turvautumaan separatistipuolueisiin, joilla taas on omat agendansa. Tällaisen koalition asialistan tärkein osa varmaan on vaalilain muuttaminen suhteellisempaan suuntaan, joka libdemien strategiassa vietäisiin kansanäänestyksen kautta läpi.
Brittien äärivasemmisto on tietysti aika aneemista jengiä. Sodan aikana kasattiin Respect-koalitio, jossa oli lahkolaisia, islamisteja ja labourista irtaantunut itserakas mesoaja George Galloway, jota suurin osa tuntemastani brittivasemmistosta tuntuu vihaavan. Lisäksi on trotskilainen Socialist Workers Party, joka tässä vaalissa parin muun puolueen kanssa oli kankeasti nimetyssä Trade Unionist and Socialist Coalitionissa, joka sai vissiin suunnilleen saman verran ääniä kuin SKP Suomessa - siis kokonaisääninä, ei verrannollisesti... Tietysti tämä on ihan normaalia; enemmistövaalijärjestelmissä vasemmiston järkevämmät tyypit joko lähtevät Labourin listoille siellä missä pääsevät tai keskittyvät politiikan muihin muotoihin, ja sirpalepuolueet jäävät lahkolaisille ja muuten sopeutumattomille. Sama on toistunut lähes kaikissa FPTP-vaalitavan maissa - Kanadassa, Jenkeissä jne. - paitsi Ranskassa, ja sielläkään kommunistit eivät ole viime aikoina pahemmin juhlineen, NPA:sta ja LO:sta ja muista puhumattakaan. Suomessakin lie olisi sama juttu jollei täällä olisi suhteellinen vaalitapa käytössä.
Brittien vaalisysteemi on tunnetusti yhden edustajan vaalipiireihin perustuva enemmistövaali, ns. first-past-the-post. FPTP:ssä on vähän hyviä puolia ja paljon huonoja - sen usein sanotaan johtavan kaksipuoluejärjestelmään, mutta käytännössä, muualla kuin Yhdysvalloissa, puolueita on monta ja vaaleissa käykin niinkuin nyt - joku puolue saa paljon enemmän paikkoja kuin se saisi reiluissa vaaleissa, toinen paljon vähemmän. Minulla on välillä lähes aspergersmainen hinku analysoida vaalijärjestelmiä vaikka ne nyt tietysti eivät loppupeleissä politiikkaan niin paljon vaikuta, mutta en lankea nyt kiusaukseen. Joka tapauksessa FPTP-järjestelmät toimivat jotenkuten silloin kun puolueita tosiaan on kaksi, mutta sitten kun keittoon lisätään enemmän jengejä niin hommat menevät pieleen.
Tosiaanhan tässä on kyse lähinnä labourin epäonnistumisesta. Kolmetoista blairilaisen politiikan vuotta (joista Brown ei poikennut - tietenkään ei, ovathan Tony ja Gordon henkilökohtaisista kränöistään huolimatta samaa skottilaista uusliberaalijengiä) joihin on kuulunut deregulaatiota, leikkauksia ja sotimista ovat ryydyttäneet vasemmistolabourlaiset niin täysin että liberaalidemokraattien äänisaalis on kasvanut vuosi vuodelta. Libdemit eivät ole varsinaisesti vasemistolainen puolue luokkamielessä vaan alunperin vanhan liberaalin puolueen ja labourin oikeiston yhdistymä - ja tässä liberaalit tosiaan olivat se vasemmistolaisempi osa yhtälöä. Silti libdemit mm. vastustivat Irakin sotaa ansiokkaasti ja muutenkin ovat esittäneet itsensä edistyksellisinä paljon paremmin kuin jämähtänyt, kuivakka Labour, saaden jopa monet eurooppalaiset vasemmistot rakastumaan itseensä - vähän niinkuin toinen "edistyksellinen" liberaali kaksi vuotta sitten nimeltä Barack.
Libdemit eivät kuitenkaan sitten päässeet puusta pitkälle loppupeleissä, osittain juuri vaalijärjestelmän takia, mutta ovat nyt vaa'ankieliasemassa. Mitenhän kannattaisi tehdä? Voisi luulla esim. että konservatiivien kanssa kimppaaminen ei libdemien peruskannattajille maistuisi, mutta ovathan vihreätkin olleet Suomessa oikeistohallituksessa verraten sopuisasti, ja libdemien johto on kannattajakuntaa muutaman piirun markkinaliberaalimpaa jengiä. Labourin, Libdemien ja pikkupuolueiden kimppa olisi epästabiilimpi jo siitä syystä että se joutuu turvautumaan separatistipuolueisiin, joilla taas on omat agendansa. Tällaisen koalition asialistan tärkein osa varmaan on vaalilain muuttaminen suhteellisempaan suuntaan, joka libdemien strategiassa vietäisiin kansanäänestyksen kautta läpi.
Brittien äärivasemmisto on tietysti aika aneemista jengiä. Sodan aikana kasattiin Respect-koalitio, jossa oli lahkolaisia, islamisteja ja labourista irtaantunut itserakas mesoaja George Galloway, jota suurin osa tuntemastani brittivasemmistosta tuntuu vihaavan. Lisäksi on trotskilainen Socialist Workers Party, joka tässä vaalissa parin muun puolueen kanssa oli kankeasti nimetyssä Trade Unionist and Socialist Coalitionissa, joka sai vissiin suunnilleen saman verran ääniä kuin SKP Suomessa - siis kokonaisääninä, ei verrannollisesti... Tietysti tämä on ihan normaalia; enemmistövaalijärjestelmissä vasemmiston järkevämmät tyypit joko lähtevät Labourin listoille siellä missä pääsevät tai keskittyvät politiikan muihin muotoihin, ja sirpalepuolueet jäävät lahkolaisille ja muuten sopeutumattomille. Sama on toistunut lähes kaikissa FPTP-vaalitavan maissa - Kanadassa, Jenkeissä jne. - paitsi Ranskassa, ja sielläkään kommunistit eivät ole viime aikoina pahemmin juhlineen, NPA:sta ja LO:sta ja muista puhumattakaan. Suomessakin lie olisi sama juttu jollei täällä olisi suhteellinen vaalitapa käytössä.
lauantai 8. toukokuuta 2010
Anarkistiarmeija
Muistaakseni Yrjö Kallinen, tuo 40-luvulla puolustusministerinäkin ollut pasifisti, esitti jossain vaiheessa elämäänsä että Suomi luopuisi armeijasta kokonaan. Armeija oltaisiin korvattu jonkinlaisella organisoidulla kansalaistottelemattomuuskoulutuksella; hyökkääjä voisi kyllä kävellä maahan muttei saisi täällä sitten mitään aikaan.
Kallisen ideaalit eivät tietysti tänä päivänä ole enää kovin suuressa huudossa; ankaralla taistolaisuuden huutamisella koko rauhanliikkeen ideaali ollaan jotenkin onnistuttu kytkemään elimellisesti ryssän kätyröintiin, epämiehekkyyteen sun muuhun sellaiseen. Kansalaistottelemattomuuskoulutusta voisi sen sijaan kytkeä nykyiseen armeijasysteemiin enemmän. Erillisiä rauhankomppanioita varuskuntiin joissa opetetaan väkivallatonta vastarintaa! Ja tietysti väkivallattoman vastarinnan koulutusta myös varusmiehille... "Lakko! Lakko! Miekkarrrrri! Miekkarrrrrriiii!"
Myös urbaanisisseilyn voisi kytkeä samalla aktivistiarmeijaan. Itselläni vähän jotain tämänsuuntaista itse asiassa sissikomppaniassa olikin - jos vain olisi jaksanut sieltä jotain oppiakin... Molotovin rakentelua, barrikaadien pystytystä, ulkomaisen median hyväksikäyttämistä, kamerakännyköintiä Youtubeen, organisoitua marttyyrikuolemaa miehittäjäpoliisin pamppuihin juuri sopivalla hetkellä, propagandistisen nettisivun väsäämistä jne... Ja tietysti luonnonresurssien hyödyntämistä kaupunkiolosuhteissa, ts. dyykkaamista ja squattaamista. Harmi etteivät anarkistit tule armeijaan, nehän voisi pistää suoraan aliupseerikouluun.
Jos nyt vähemmän utopistisiin visioihin mennään niin teoriassa kannatan asevelvollisuudesta luopumista. Arveluttaa vaan että armeija jäisi kaikenlaisten sotahullujen, ryssävihaajien yms. leikkikerhoksi - tällä ei olisi kovinkaan myönteisiä vaikutuksia demokratiaan tai turvallisuuteen (vai luuleeko joku että 40-luvun sotien syttymiseen ei vaikuttanut myös armeijan oikeistotendenssi, johon ajan hengen mukaisesti kuului kaikenmoisten heimosoturien ja muiden hyysäys?) ja tämä onkin se syy miksi käytännössä en rupeaisi sitä ihan heti ajamaan. Ehkä juuri tästä kumpusi Jukka Väisäsen postaus kasvisruoka-armeijasta - kommenteista voi huomata miten tyypit joiden mielestä Suomen sotilaan pitää olla armoton tappokone joka kestää mitä tahansa kauhistuvat ihan täysin siitä että, herramunjee, ei saa päivittäistä liha-annosta. Väisänenhän kirjoittaa että armeijasta tulisi "houkutteleva" - mutta näkökantana lienee se että kasvisruoka-armeija olisi houkutteleva juuri oikeanlaisille ihmisille (ja epähoukutteleva toisenlaisille...)
Kallisen ideaalit eivät tietysti tänä päivänä ole enää kovin suuressa huudossa; ankaralla taistolaisuuden huutamisella koko rauhanliikkeen ideaali ollaan jotenkin onnistuttu kytkemään elimellisesti ryssän kätyröintiin, epämiehekkyyteen sun muuhun sellaiseen. Kansalaistottelemattomuuskoulutusta voisi sen sijaan kytkeä nykyiseen armeijasysteemiin enemmän. Erillisiä rauhankomppanioita varuskuntiin joissa opetetaan väkivallatonta vastarintaa! Ja tietysti väkivallattoman vastarinnan koulutusta myös varusmiehille... "Lakko! Lakko! Miekkarrrrri! Miekkarrrrrriiii!"
Myös urbaanisisseilyn voisi kytkeä samalla aktivistiarmeijaan. Itselläni vähän jotain tämänsuuntaista itse asiassa sissikomppaniassa olikin - jos vain olisi jaksanut sieltä jotain oppiakin... Molotovin rakentelua, barrikaadien pystytystä, ulkomaisen median hyväksikäyttämistä, kamerakännyköintiä Youtubeen, organisoitua marttyyrikuolemaa miehittäjäpoliisin pamppuihin juuri sopivalla hetkellä, propagandistisen nettisivun väsäämistä jne... Ja tietysti luonnonresurssien hyödyntämistä kaupunkiolosuhteissa, ts. dyykkaamista ja squattaamista. Harmi etteivät anarkistit tule armeijaan, nehän voisi pistää suoraan aliupseerikouluun.
Jos nyt vähemmän utopistisiin visioihin mennään niin teoriassa kannatan asevelvollisuudesta luopumista. Arveluttaa vaan että armeija jäisi kaikenlaisten sotahullujen, ryssävihaajien yms. leikkikerhoksi - tällä ei olisi kovinkaan myönteisiä vaikutuksia demokratiaan tai turvallisuuteen (vai luuleeko joku että 40-luvun sotien syttymiseen ei vaikuttanut myös armeijan oikeistotendenssi, johon ajan hengen mukaisesti kuului kaikenmoisten heimosoturien ja muiden hyysäys?) ja tämä onkin se syy miksi käytännössä en rupeaisi sitä ihan heti ajamaan. Ehkä juuri tästä kumpusi Jukka Väisäsen postaus kasvisruoka-armeijasta - kommenteista voi huomata miten tyypit joiden mielestä Suomen sotilaan pitää olla armoton tappokone joka kestää mitä tahansa kauhistuvat ihan täysin siitä että, herramunjee, ei saa päivittäistä liha-annosta. Väisänenhän kirjoittaa että armeijasta tulisi "houkutteleva" - mutta näkökantana lienee se että kasvisruoka-armeija olisi houkutteleva juuri oikeanlaisille ihmisille (ja epähoukutteleva toisenlaisille...)
perjantai 7. toukokuuta 2010
Konservatismi
Perinteinen ideologioiden kolmijaottelu on ollut liberalismi-sosialismi-konservatismi. Näistä kolmannesta en ole puhunut kovinkaan paljon tässä blogissa. Tämä johtuu siitä, että konservatiivisuus ei varsinaisesti ole ideologia samassa mielessä kuin muut kaksi - se on reaktio edellisiin. Amerikkalaisen kylmän sodan aikaisen konservatismin pioneerin William F. Buckleyn hienon määritelmän mukaan "konservatismi seisoo historian tiellä ja huutaa seis." Historia ei kuitenkaan ole tupannut pahemmin pysähtymään, ja konservatismi onkin huvittavasti muuttanut muotoaan paljon enemmän kuin liberalismi ja sosialismi. Vielä löytyy sosialisteja ja liberaaleja jotka voivat sanoa kannattavansa samoja juttuja kuin aateveljensä 1900-luvun alussa (liberaalin tapauksessa varmaan tosin kuva siitä mitä se oli silloin on aika siloiteltu...), mutta jos löytyisi samanlainen konservatiivi hänet todennäköisesti toimitettaisiin mielisairaalaan.
Konservatiivi kannattaakin usein nykyisin samoja juttuja kuin liberaalit tai sosialistit 1900-luvun alussa. Kahdeksan tunnin työpäivät ja hyvinvointivaltiot ja muut on (ainakin Euroopassa) omaksuttu sopuisasti Timo Soinien ja Päivi Räsästen suihin, eikä näitä oikeistodemareista tai maltillisista liberaaliporvareista muu erota kuin suhtautuminen tiettyihin kansallisuuden, sukupuolisuhteiden, rikoksen ja rangaistuksen sekä uskonnon kysymyksiin. Näissä tuleekin se ero konservatiivien ja muiden välillä - siinä missä (yksinkertaistaen) liberaaleille uskonnot ja vanhat perherakenteet ovat vanhan maailman jäänne ja kansallisuudetkin vähän iffy juttu ja sosialisteille kummatkin hapatusta, konservatiiville ne ovat se tärkein juttu, yhteiskuntaa kiinni pitävä liima. Siis teoriassa siis, jos ei oteta huomioon porukkaa joka vaan nyt tykkää pitää kiinni itseään hyödyttävistä valtarakenteista jne.
Tietysti konservatismia on myös nykysosialidemokratian saavutetuista eduista ei luovuta-politiikka. Sehän se vasta konservatismia onkin - mieleen muistuu S. Ulkuniemen puhe yliopistolain vastaisissa mielenosoituksissa, missä hän kysyi (kirjoitan ulkomuistista, ei välttis ihan näin sanoin) "Olemmeko me konservatiiveja vastustaessamme yliopistolakia?" ja kun vastaus oli "EI!" Ulkuniemi jatkoi "Kyllä! Me olemme konservatiiveja TÄSSÄ ASIASSA!" Konservatismi ei ole huono juttu silloin kun puolustetaan jotain oikeasti hyvää - mutta se ei myöskään ole kestävin tai innostavin positio. Kuten Buckley sanoi, konservatiivi seisoo historian tiellä, ja tällä hetkellä kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä että historian suunta on selvä - yksityistetään, tuotteistetaan, kiristetään, riistetään. Ne sanoo että otetaan kaikki, me sanotaan ettei oteta mitään, kompromissina otetaan vaan puolet, ne sanoo että otetaan kaikki, me sanotaan ettei oteta mitään, kompromissina on otettu jo kolme neljäsosaa jne.
Juuri tästä syystä perustuloon varmaan takerrutaankin niin kuin siihen takerrutaan - jotain uutta, jotain mihin vastapuolen pitää reagoida! Vastapuolen kannattamat jutut, kaikkine supistamisineen ja yksityistämisine ja muineen, eivät tietysti ole uusia, mutta ne onnistutaan esittämään freeseinä ratkaisuina vanhentuneen hyvinvointivaltion ja tylsän sosialidemokratian ongelmiin, välttämättöminä, asioina jotka tulevat joka tapauksessa - ethän sinä halua työpaikkojen katoavan Kiinaan, ethän? Nyt pitäisi vaan vielä keksiä niitä uusia ideoita...
Konservatiivi kannattaakin usein nykyisin samoja juttuja kuin liberaalit tai sosialistit 1900-luvun alussa. Kahdeksan tunnin työpäivät ja hyvinvointivaltiot ja muut on (ainakin Euroopassa) omaksuttu sopuisasti Timo Soinien ja Päivi Räsästen suihin, eikä näitä oikeistodemareista tai maltillisista liberaaliporvareista muu erota kuin suhtautuminen tiettyihin kansallisuuden, sukupuolisuhteiden, rikoksen ja rangaistuksen sekä uskonnon kysymyksiin. Näissä tuleekin se ero konservatiivien ja muiden välillä - siinä missä (yksinkertaistaen) liberaaleille uskonnot ja vanhat perherakenteet ovat vanhan maailman jäänne ja kansallisuudetkin vähän iffy juttu ja sosialisteille kummatkin hapatusta, konservatiiville ne ovat se tärkein juttu, yhteiskuntaa kiinni pitävä liima. Siis teoriassa siis, jos ei oteta huomioon porukkaa joka vaan nyt tykkää pitää kiinni itseään hyödyttävistä valtarakenteista jne.
Tietysti konservatismia on myös nykysosialidemokratian saavutetuista eduista ei luovuta-politiikka. Sehän se vasta konservatismia onkin - mieleen muistuu S. Ulkuniemen puhe yliopistolain vastaisissa mielenosoituksissa, missä hän kysyi (kirjoitan ulkomuistista, ei välttis ihan näin sanoin) "Olemmeko me konservatiiveja vastustaessamme yliopistolakia?" ja kun vastaus oli "EI!" Ulkuniemi jatkoi "Kyllä! Me olemme konservatiiveja TÄSSÄ ASIASSA!" Konservatismi ei ole huono juttu silloin kun puolustetaan jotain oikeasti hyvää - mutta se ei myöskään ole kestävin tai innostavin positio. Kuten Buckley sanoi, konservatiivi seisoo historian tiellä, ja tällä hetkellä kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä että historian suunta on selvä - yksityistetään, tuotteistetaan, kiristetään, riistetään. Ne sanoo että otetaan kaikki, me sanotaan ettei oteta mitään, kompromissina otetaan vaan puolet, ne sanoo että otetaan kaikki, me sanotaan ettei oteta mitään, kompromissina on otettu jo kolme neljäsosaa jne.
Juuri tästä syystä perustuloon varmaan takerrutaankin niin kuin siihen takerrutaan - jotain uutta, jotain mihin vastapuolen pitää reagoida! Vastapuolen kannattamat jutut, kaikkine supistamisineen ja yksityistämisine ja muineen, eivät tietysti ole uusia, mutta ne onnistutaan esittämään freeseinä ratkaisuina vanhentuneen hyvinvointivaltion ja tylsän sosialidemokratian ongelmiin, välttämättöminä, asioina jotka tulevat joka tapauksessa - ethän sinä halua työpaikkojen katoavan Kiinaan, ethän? Nyt pitäisi vaan vielä keksiä niitä uusia ideoita...
torstai 6. toukokuuta 2010
Ns. uusateismi
Keskustelua on ollut viime aikoina uusateismista. (esim. http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Uusateismista+puuttuu+muu+sis%C3%A4lt%C3%B6/1135253394537) Uusateismi on jo terminäkin sellainen joka saa ateistit takajaloilleen - ehkä juuri siksi että se ei oikein tarkoita mitään; nykyateistit katsovat edustavansa samaa ateismia kuin vanhatkin. (Toisaalta, eipä se sen kuvaavampi termi ole kuin uussukulaisensa uusliberalismi ja uuskonservatismi...) Jos sitten uusateisteista puhuvilta kysytään että mikä se uusateisti on, niin saadaan yleensä jotain fanaattisuudesta tai vastaavasta. Sinänsähän tämä on vähän niinkuin puhuisi jostain uuspasifismista - "koska uuspasifistisessa militarismin kritiikissä on kyse vihasta ja sotilaallisten traditioiden tahallisesta tai tahattomasta väärin ymmärtämisestä, se ei kykene tuomaan sanomaansa julki muutoin kuin suhteessa vihansa kohteeseen", järkiporvari P. Laihoa lainataksemme.
Itseäni nämä "uusateistit" eivät niinkään häiritse, joskin huvittaa miten monet voivat pitää elämänsä tärkeimpänä juttuna sitä että kiivaillaan melko hampaatonta Suomen valtionkirkkoa vastaan tai yritetään käännyttää rationaalisilla argumenteilla sellaisia ihmisiä joiden usko selvästi ei mihinkään rationaalisiin juttuihin perustu, ilmeisesti lähinnä oman egon pönkittämiseksi ("Heh, taas kerran toi vitun idiootti kieltäytyi näkemästä ateismin totuutta, on se kyllä kiva olla olematta noin tyhmä...") Sen sijaan häiritsee se tendenssi, jossa ateismia käytetään uuskonservatiisiven ulkopolitiikan tai muukalaisvastaisen sisäpolitiikan pönkittäjänä.
Koska avoin imperialismi tai rasismi eivät ole edelleenkään kovin kova sana, niille etsitään usein uusia kaapuja, ja näiksi voivat kelvata vaikka se että nähdään fanaattinen islam suurimpana uhkana länsimaiselle sekularismille ja tästä syystä pyritään luomaan "sillanpesäkkeitä" ns. liberaalille demokratialle Lähi-Itään tai pitämään poissa maasta oletettu partasuisten kiihkoimaamien ja burkassa kulkevien naisten lauma jotka nyt vaan sattuvat olemaan ei-valkoisia ihan sattumalta vaan. (Enkä nyt tarkoita että jokainen ateistinen interventionisti tai ns. maahanmuuttokriitikko on salaimperialisti tai rasisti.) Nämäkään eivät tietysti toimi - Saddamin sekulaari hallinto korvaantui erilaisilla "islamilaisilla vallankumouspuolueilla" sun muilla eikä yksikään muslimimaissa kärsivä homo tai nainen tai sala-ateisti sillä perustu että humanitäärinen maahanmuutto loppuu - mutta eihän se tässä ole tärkeintä, tärkeintä on se että saadaan joku syy oikeuttamaan sellaisia asioita jotka muuten eivät välttis menisi niin hyvin läpi.
Tietenkään läheskään kaikki ateistit eivät ole tällaisia. Itse en itseäni ateistiksi sanoisi, vahva sekulaari olen toki, mutta varmaankin suurin osa ihmisistä mitä tunnen sellaisia kyllä on. Nykyisin vaan kuitenkin minulla on sellainen kutina että resurssien alkaessa huveta avoin raa'an imperialismin ja kansallisitsekkyyden kannatus tulee vain lisääntymään, ja koska sille tupataan haluta jonkinlaisia oikeuttavia motiiveja ja vanhat rotuun ja kristillisyyteen perustuvat alkavat olla vanhentuneita ja kirkasotsaiselta liberalismiltakin putoaa pohja, ateismista ja uskonnonvastaisuudesta voidaan tehdä yhä enenevässä määrin se tekijä jolla perustellaan se että meillä on ja noilla ei eikä tule olemaankaan.
Itseäni nämä "uusateistit" eivät niinkään häiritse, joskin huvittaa miten monet voivat pitää elämänsä tärkeimpänä juttuna sitä että kiivaillaan melko hampaatonta Suomen valtionkirkkoa vastaan tai yritetään käännyttää rationaalisilla argumenteilla sellaisia ihmisiä joiden usko selvästi ei mihinkään rationaalisiin juttuihin perustu, ilmeisesti lähinnä oman egon pönkittämiseksi ("Heh, taas kerran toi vitun idiootti kieltäytyi näkemästä ateismin totuutta, on se kyllä kiva olla olematta noin tyhmä...") Sen sijaan häiritsee se tendenssi, jossa ateismia käytetään uuskonservatiisiven ulkopolitiikan tai muukalaisvastaisen sisäpolitiikan pönkittäjänä.
Koska avoin imperialismi tai rasismi eivät ole edelleenkään kovin kova sana, niille etsitään usein uusia kaapuja, ja näiksi voivat kelvata vaikka se että nähdään fanaattinen islam suurimpana uhkana länsimaiselle sekularismille ja tästä syystä pyritään luomaan "sillanpesäkkeitä" ns. liberaalille demokratialle Lähi-Itään tai pitämään poissa maasta oletettu partasuisten kiihkoimaamien ja burkassa kulkevien naisten lauma jotka nyt vaan sattuvat olemaan ei-valkoisia ihan sattumalta vaan. (Enkä nyt tarkoita että jokainen ateistinen interventionisti tai ns. maahanmuuttokriitikko on salaimperialisti tai rasisti.) Nämäkään eivät tietysti toimi - Saddamin sekulaari hallinto korvaantui erilaisilla "islamilaisilla vallankumouspuolueilla" sun muilla eikä yksikään muslimimaissa kärsivä homo tai nainen tai sala-ateisti sillä perustu että humanitäärinen maahanmuutto loppuu - mutta eihän se tässä ole tärkeintä, tärkeintä on se että saadaan joku syy oikeuttamaan sellaisia asioita jotka muuten eivät välttis menisi niin hyvin läpi.
Tietenkään läheskään kaikki ateistit eivät ole tällaisia. Itse en itseäni ateistiksi sanoisi, vahva sekulaari olen toki, mutta varmaankin suurin osa ihmisistä mitä tunnen sellaisia kyllä on. Nykyisin vaan kuitenkin minulla on sellainen kutina että resurssien alkaessa huveta avoin raa'an imperialismin ja kansallisitsekkyyden kannatus tulee vain lisääntymään, ja koska sille tupataan haluta jonkinlaisia oikeuttavia motiiveja ja vanhat rotuun ja kristillisyyteen perustuvat alkavat olla vanhentuneita ja kirkasotsaiselta liberalismiltakin putoaa pohja, ateismista ja uskonnonvastaisuudesta voidaan tehdä yhä enenevässä määrin se tekijä jolla perustellaan se että meillä on ja noilla ei eikä tule olemaankaan.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Porvarien Tseke
Minulla oli nuorempana vaikeuksia käsittää Che Guevara-ilmiötä millään tavalla. "Tseken" huonot puolet - sotakiihkoilu, ahdasotsainen sosiaalikonservatismi (joka heijastui mm. Kuuban homojenvastaisiin politiikkoihin) ja ennen kaikkea Bolivian kampanjan kertakaikkinen epäonnistuminen - tuntuivat niin etualalla olevilta etten tajunnut miksi kukaan tuollaista janaria palvoisi, edes sen vertaa että pitäisi paidassaan.
Nyt näen asian eri tavalla, vaikken miestä siltikään käy palvomaan ja suhtaudun paitoihin vieläkin luonnollisella huvittuneisuudella. Che kuvastaa eräänlaista esikuvaa koko länsimaiden vasemmistolle, ainakin silloin kun vasemmisto muistaa että joskus tosiaan pitää taistella - etuoikeutetusta asemasta tuleva tyyppi joka hylkää vanhan elämänsä ja omistautuu sortovaltaa vastaan taistelulle maailman halki, niin Kuubassa kuin Boliviassakin. Chestä on tullut niin sankarinomainen hahmo juuri sen takia että vasemmistolla on ollut taipumus sankarien vähättelyyn - koko sankaruusidea on niin lähellä vanhaa tunkkaista aristokraattista "poikkeusihminen"-ideaa, jossa ihminen voidaan nostaa jalustalle syntyperänsä lisäksi vain siksi, että hän teoillaan on osoittanut eroavansa selvästi "massasta", nostanut itsensä näiden yläpuolelle. Vasemmisto on tuntunut aina haluavan kirjoittaa kansanhistoriaa - tavallisten ihmisten taisteluja jossa otetaan huomioon sekä ihmisten hyvät että huonot puolet. Ehkä juuri tämän takia Che, tuo avoimesti suitsutettu poikkeusihminen, resonoi niin voimakkaana.
Chestä on olemassa siis positiivinen Che-myytti, mutta myös negatiivinen Che-myytti, se johon uskoin silloin joskus - kommunistinen paholainen, silkan tappamishalun ilmentymä. Tämä on tietysti porvariston vahvasti hellimä kuva ja se toistuu aina Che-paita-keskustelujen ja muiden yhteydessä - ja negatiivisista piirteistään johtuen Che onkin suhteellisen helppo malli. Suomalaisella oikeistolla on kuitenkin oma Che Guevaransa, kirkasotsainen arjalainen sankari, maansa jättämä joka kuoli syntiemme (kommunismin) tähden. Puhun tietysti Lauri Törnistä.
Törni-kultti on käsittämätön. Ihmiset, jotka vaativat suunnilleen koko (vasemmistolaiseksi katsomaansa) valtiojohtoa maanpettturuudesta hirteen palvovat maanpetturia - eikä Törniä voida pitää minään muuna kuin maanpetturina. Törnin siirtyessä Saksan puolelle Suomi oli sotatilassa Saksan kanssa ja sodan aikana vihollisvaltion puolelle siirtyvää ei oikein ole koskaan miksikään muuksi pruukattu sanoa kuin maanpetturiksi. Toisaalta, tunnetusti maanpetturin ja sankarin ero on vain siinä, mikä puoli sattuu voittamaan, mutta on muistettava myös minkä regiimin puolelle Törni siirtyi tasavaltalaisen Suomen pettäessään - natsi-Saksan jonka rikokset jo tässä vaiheessa olivat hyvin tiedettyjä. (Monelle Törni-fanille se, että Törni petti maansa nimenomaan natsien puolesta, tuntuu tosin olevan vain plussaa...)
Keskustelua on siitäkin, mitkä Törnin motiivit olivat. Jos Törni tosiaan kirkasotsaisesti uskoi vain että olisi pystyttämässä vastarintaliikettä Neuvostoliiton miehitystä varten, kiltein asia mitä voi sanoa on että hän oli houkka, samanlainen houkka kuin Che mennessään soitellen Boliviaan sotaan - hänelle ja vastarintaliikkeelle olisi käynyt yhtä ohraisesti kuin Viron metsäveljille ja muille vastaaville puljuille. Jos taas oletamme että Törnillä oli jonkinlainen käsitys siitä että hän olisi nappula von Ribbentropin suunnitelmassa kaataa Suomen hallitus ja jatkaa sotaa, hän oli fanaattinen hirviö, kommunisminvastaisessa kiihkossaan.valmis viemään sen kansan jota faniensa mukaan niin rakasti tuhoon ja miehityksen alle.
Maanpetoksensa jälkeenhän Törni tunnetusti pakeni vastuuta ja päätyi lopulta Vietnamin viidakkoihin, osaksi Yhdysvaltojen tuhosotaa, ja siellä kuoli. En jää kaipaamaan.
Nyt näen asian eri tavalla, vaikken miestä siltikään käy palvomaan ja suhtaudun paitoihin vieläkin luonnollisella huvittuneisuudella. Che kuvastaa eräänlaista esikuvaa koko länsimaiden vasemmistolle, ainakin silloin kun vasemmisto muistaa että joskus tosiaan pitää taistella - etuoikeutetusta asemasta tuleva tyyppi joka hylkää vanhan elämänsä ja omistautuu sortovaltaa vastaan taistelulle maailman halki, niin Kuubassa kuin Boliviassakin. Chestä on tullut niin sankarinomainen hahmo juuri sen takia että vasemmistolla on ollut taipumus sankarien vähättelyyn - koko sankaruusidea on niin lähellä vanhaa tunkkaista aristokraattista "poikkeusihminen"-ideaa, jossa ihminen voidaan nostaa jalustalle syntyperänsä lisäksi vain siksi, että hän teoillaan on osoittanut eroavansa selvästi "massasta", nostanut itsensä näiden yläpuolelle. Vasemmisto on tuntunut aina haluavan kirjoittaa kansanhistoriaa - tavallisten ihmisten taisteluja jossa otetaan huomioon sekä ihmisten hyvät että huonot puolet. Ehkä juuri tämän takia Che, tuo avoimesti suitsutettu poikkeusihminen, resonoi niin voimakkaana.
Chestä on olemassa siis positiivinen Che-myytti, mutta myös negatiivinen Che-myytti, se johon uskoin silloin joskus - kommunistinen paholainen, silkan tappamishalun ilmentymä. Tämä on tietysti porvariston vahvasti hellimä kuva ja se toistuu aina Che-paita-keskustelujen ja muiden yhteydessä - ja negatiivisista piirteistään johtuen Che onkin suhteellisen helppo malli. Suomalaisella oikeistolla on kuitenkin oma Che Guevaransa, kirkasotsainen arjalainen sankari, maansa jättämä joka kuoli syntiemme (kommunismin) tähden. Puhun tietysti Lauri Törnistä.
Törni-kultti on käsittämätön. Ihmiset, jotka vaativat suunnilleen koko (vasemmistolaiseksi katsomaansa) valtiojohtoa maanpettturuudesta hirteen palvovat maanpetturia - eikä Törniä voida pitää minään muuna kuin maanpetturina. Törnin siirtyessä Saksan puolelle Suomi oli sotatilassa Saksan kanssa ja sodan aikana vihollisvaltion puolelle siirtyvää ei oikein ole koskaan miksikään muuksi pruukattu sanoa kuin maanpetturiksi. Toisaalta, tunnetusti maanpetturin ja sankarin ero on vain siinä, mikä puoli sattuu voittamaan, mutta on muistettava myös minkä regiimin puolelle Törni siirtyi tasavaltalaisen Suomen pettäessään - natsi-Saksan jonka rikokset jo tässä vaiheessa olivat hyvin tiedettyjä. (Monelle Törni-fanille se, että Törni petti maansa nimenomaan natsien puolesta, tuntuu tosin olevan vain plussaa...)
Keskustelua on siitäkin, mitkä Törnin motiivit olivat. Jos Törni tosiaan kirkasotsaisesti uskoi vain että olisi pystyttämässä vastarintaliikettä Neuvostoliiton miehitystä varten, kiltein asia mitä voi sanoa on että hän oli houkka, samanlainen houkka kuin Che mennessään soitellen Boliviaan sotaan - hänelle ja vastarintaliikkeelle olisi käynyt yhtä ohraisesti kuin Viron metsäveljille ja muille vastaaville puljuille. Jos taas oletamme että Törnillä oli jonkinlainen käsitys siitä että hän olisi nappula von Ribbentropin suunnitelmassa kaataa Suomen hallitus ja jatkaa sotaa, hän oli fanaattinen hirviö, kommunisminvastaisessa kiihkossaan.valmis viemään sen kansan jota faniensa mukaan niin rakasti tuhoon ja miehityksen alle.
Maanpetoksensa jälkeenhän Törni tunnetusti pakeni vastuuta ja päätyi lopulta Vietnamin viidakkoihin, osaksi Yhdysvaltojen tuhosotaa, ja siellä kuoli. En jää kaipaamaan.
tiistai 4. toukokuuta 2010
Kreikka ja demokratia
Pohdintaa tämän tiimoilta: http://silakkamopo.kapsi.fi/wp/?p=557
Silloin joskus vielä päättävissä elimissä käytiin oikeita ideologisia keskusteluja siitä onko aristokraattinen vai demokraattinen hallintomuoto parempi asia. Aristokratian kannattajat, ts. ne aristokraatit joilla oli eniten valtaa ja jotka halusivat pitää siitä kiinni, argumentoivat olevansa parempia hallitsijoita kuin pesemättömät kansanjoukot mm. siitä syystä että siinä missä valittu kansantribunaali joutui jatkuvasti tekemään harkitsemattomia, lyhytnäköisiä päätöksiä kansan tahdon mukaan, maata omistavan paronin paikka oli varmistettu ja hän saattoi siis tehdä harkittuja päätöksiä koko kansan etu silmissään.
Tämä demokratiakritiikki tulee mieleen esimerkiksi Kreikan tapauksissa. Kreikan keississähän oli selvästi kysymys siitä, että hallitukset menivät matalimman kautta; ongelma oli se, että Kreikka ei pystynyt pitämään omin rahoin säällisiä etuja päällä mutta sillä ei myöskään ollut kanttia verottaa tarpeeksi rahaa etujen kattamiseen ilman että bisnekset lähtisivät maasta pois, joten korttitaloa pidettiin pystyssä velkaan tukeutuen kunnes lopulta oli sitten liian myöhäistä. Tämähän vaivaa koko länsimaailmaa globalisaation aikakaudella; koska hallitukset tietävät että istuvat vain rajallisen kauden, ratkaisu on yrittää pitää systeemiä kasassa edes sen oman vaalikauden ajan ja toivoa että koko paska kaatuu jonkun toisen niskaan.
Kun sitten tullaan siihen kysymykseen että mitä näissä tapauksissa tehdään kun koko paska alkaa kaatua - ja tässä tapauksessa uhkaa koko Euroopan vvakautta - niin eräällä tavalla helppo vastaus on vain sanoa että kaatukoon, ehkä sitten seuraavalla kerralla opitaan. Päättäjälle tämä ei kuitenkaan ole niin helppo vastaus, koska hän tietää että jos paskan annetaan romahtaa niin hän menettää työnsä ja hänestä tulee maansa vihatuin mies, sellaistenkin vihaama jotka alunperin tätä päätöstä kannattivat. Minkäpä siinä sitten teet.
Onko demokratian poistaminen ratkaisu? Eihän tuo ole - ei aristokraateillakaan (tai puoluepampuilla, jne.) mitään maagista velvollisuutta pitää huolta kansan kansan hyvinvoinnista tietenkään ole. Kreikankin tapauksessa on hassu aristokraattinen elementti - kumpaakin maan valtapuoluetta on johtanut yksi suku, oikeiston Nea Dimokratiaa Karamanlikset ja sosialidemokraattista PASOK:ia Papandreout, ja sekä Karamanlikset että Papandreout puolueineen kantavat kyllä syyllisyyden taakkaa tähän kriisiin.
Löytyykö ratkaisua? Jaa-a, ei tietoa. Pitää vaan nytten reagoida ainakin tähän nykyiseen kriisiin ja pyrkiä siihen että vastaavanlaisia tapauksia varten maiden finanssiarviot ja muut tarkastetaan paremmin ja niitä pidetään paremmin kurissa - nyt sellaisten säätelyiden rakentelemiseen luulisi ainakin olevan vähän enemmän poliittista kapitaalia, mutta toisaalta, onhan se niinkin että tilanteen ratkaiseminen kapitalistista systeemiä hyödyttävällä tavalla ei liene erityisesti ole linjassa tilanteen ratkaisemisen ihmistä hyödyttävällä tavalla kanssa.
Silloin joskus vielä päättävissä elimissä käytiin oikeita ideologisia keskusteluja siitä onko aristokraattinen vai demokraattinen hallintomuoto parempi asia. Aristokratian kannattajat, ts. ne aristokraatit joilla oli eniten valtaa ja jotka halusivat pitää siitä kiinni, argumentoivat olevansa parempia hallitsijoita kuin pesemättömät kansanjoukot mm. siitä syystä että siinä missä valittu kansantribunaali joutui jatkuvasti tekemään harkitsemattomia, lyhytnäköisiä päätöksiä kansan tahdon mukaan, maata omistavan paronin paikka oli varmistettu ja hän saattoi siis tehdä harkittuja päätöksiä koko kansan etu silmissään.
Tämä demokratiakritiikki tulee mieleen esimerkiksi Kreikan tapauksissa. Kreikan keississähän oli selvästi kysymys siitä, että hallitukset menivät matalimman kautta; ongelma oli se, että Kreikka ei pystynyt pitämään omin rahoin säällisiä etuja päällä mutta sillä ei myöskään ollut kanttia verottaa tarpeeksi rahaa etujen kattamiseen ilman että bisnekset lähtisivät maasta pois, joten korttitaloa pidettiin pystyssä velkaan tukeutuen kunnes lopulta oli sitten liian myöhäistä. Tämähän vaivaa koko länsimaailmaa globalisaation aikakaudella; koska hallitukset tietävät että istuvat vain rajallisen kauden, ratkaisu on yrittää pitää systeemiä kasassa edes sen oman vaalikauden ajan ja toivoa että koko paska kaatuu jonkun toisen niskaan.
Kun sitten tullaan siihen kysymykseen että mitä näissä tapauksissa tehdään kun koko paska alkaa kaatua - ja tässä tapauksessa uhkaa koko Euroopan vvakautta - niin eräällä tavalla helppo vastaus on vain sanoa että kaatukoon, ehkä sitten seuraavalla kerralla opitaan. Päättäjälle tämä ei kuitenkaan ole niin helppo vastaus, koska hän tietää että jos paskan annetaan romahtaa niin hän menettää työnsä ja hänestä tulee maansa vihatuin mies, sellaistenkin vihaama jotka alunperin tätä päätöstä kannattivat. Minkäpä siinä sitten teet.
Onko demokratian poistaminen ratkaisu? Eihän tuo ole - ei aristokraateillakaan (tai puoluepampuilla, jne.) mitään maagista velvollisuutta pitää huolta kansan kansan hyvinvoinnista tietenkään ole. Kreikankin tapauksessa on hassu aristokraattinen elementti - kumpaakin maan valtapuoluetta on johtanut yksi suku, oikeiston Nea Dimokratiaa Karamanlikset ja sosialidemokraattista PASOK:ia Papandreout, ja sekä Karamanlikset että Papandreout puolueineen kantavat kyllä syyllisyyden taakkaa tähän kriisiin.
Löytyykö ratkaisua? Jaa-a, ei tietoa. Pitää vaan nytten reagoida ainakin tähän nykyiseen kriisiin ja pyrkiä siihen että vastaavanlaisia tapauksia varten maiden finanssiarviot ja muut tarkastetaan paremmin ja niitä pidetään paremmin kurissa - nyt sellaisten säätelyiden rakentelemiseen luulisi ainakin olevan vähän enemmän poliittista kapitaalia, mutta toisaalta, onhan se niinkin että tilanteen ratkaiseminen kapitalistista systeemiä hyödyttävällä tavalla ei liene erityisesti ole linjassa tilanteen ratkaisemisen ihmistä hyödyttävällä tavalla kanssa.
maanantai 3. toukokuuta 2010
Töhryt
Hommia mitä en tajua: töhrytyypit. Siis, kyllä minä sen tajuan että Stop Töhryille varmaan oli ylimitoitettu ja muutenkin kritisoitava kampanja. Fakta vaan on että suurin osa töhryistä nyt vaan on helvetin rumia. En minä halua katsella huonosti sutattuja tageja jokaisessa tunnelissa ja muussa. Mieluummin vaikka niitä harmaita seiniä. En varmaan ole läheskään ainut joka näin ajattelee. Eivät töhryt ole mitään elävää kaupunkikuvaa tai mitään. Minulle ne vaan muistuttavat siitä miten ankeata oli elellä Joensuussa 90-luvun varhaisemmilla osilla ja tietää että mitä enemmän niitä oli seinässä sitä ankeammalla alueella mentiin.
Jossain esitettiin pointti että jos töhriminen sallittaisiin - mitä jotkut haluavat - niin se johtaisi lähinnä siihen että seinät täyttyisivät Beverly Hills Chihuahua-leffan ja muiden kapitalismin sivutuotteiden mainoksilla, ei kantaaottavalla ja rajojarikkovalla katutaiteella. Melko todennäköistä. Sinänsä Tampereenkin seinät voisi kyllä täyttää sellaisilla maalauksilla joita varten on ihan varta vasten hommattu joku osaavampi tyyppi, mutta enpä nyt tiedä suojelisiko sekään seiniä niiltä töhryiltä.
Ei mikään erityisen poliittinen vuodatus, lähinnä oma esteettinen näkökulma.
Jossain esitettiin pointti että jos töhriminen sallittaisiin - mitä jotkut haluavat - niin se johtaisi lähinnä siihen että seinät täyttyisivät Beverly Hills Chihuahua-leffan ja muiden kapitalismin sivutuotteiden mainoksilla, ei kantaaottavalla ja rajojarikkovalla katutaiteella. Melko todennäköistä. Sinänsä Tampereenkin seinät voisi kyllä täyttää sellaisilla maalauksilla joita varten on ihan varta vasten hommattu joku osaavampi tyyppi, mutta enpä nyt tiedä suojelisiko sekään seiniä niiltä töhryiltä.
Ei mikään erityisen poliittinen vuodatus, lähinnä oma esteettinen näkökulma.
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Barbaarimietteitä
Taas yksi barbaariblogin entry (http://barbaarit.wordpress.com/2010/04/30/pakanallinen-vappu/) joka on ihan samanlainen kuin ne kaikki aikaisemmat; teksti avataan siteeraamalla jotain haistapaska-juttua ulkomaankielellä (kuinka kosmopoliittista,) tekstissä namedroppaillaan italialaisia ja muita vastaavia, dissataan kaikkea ja kaikkia mahdollista mutta ennen kaikkea vasemmistoa, omia vastaanhan on kivoin tapella kun kumpikin tietää taistelukentän ja säännöt. Eipä siinä, samoilla lainalaisuuksillahan minäkin operoin.
Tällä kertaa barbaareja vituttaa vappuperinteet. Työväenmarssit ja punaliput ovat ihan kakkaa ja pelkkää nostalgista vanhojen aikojen leikkimistä, jne. En oikein hiffaa miten blogi joka tosiaan perustuu melkein kokonaan eurooppalaisen antikapitalistisen vasemmiston larppaamiseen - mikä näkyy just tosta namedroppailusta, yleisestä tyylistä joka saa suomeksi alunperinkin kirjoitetun tekstin näyttämään ranskasta tai italiasta käännetyltä ja siitä ideaalista että kun suomalaisille sohvaperunoille tarpeeksi heristellään sormea ja patistetaan niitä liikkeelle niin kuin tyhjästä pieraisemalla niistä kuoriutuu etelä-Eurooppa-tyylisiä mellakkapornotähtiä. Juna meni jo - kyllähän se tietysti on eräällä tavalla kivempi leikkiä että on vielä v. 2006 kuin että on vuosi 1972, vaatteetkin siihen löytyy vielä vaatekaapista...
Sinänsähän tietysti barbaariblogi on oikeassa että nykyinen työläisretoriikka on välillä hönttiä. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä etteikö länsimaissa ole enää työläisiä, onhan niitä - ne vaan tuppaavat kuitenkin olemaan työläisiä joilla on jo niin paljon materiaalisia etuuksia että työvoiman ja omistavan luokan ristiriita menee taka-alalle. Joskus en oikein tajua ylipäätänsä sen korostamista että luokkakysyms ei lähde materiaalisista oloista vaan tuosta ristiriidasta. Se kuulostaa lähes asian psykologisoimisella - niinkuin vallankumoukset ja toiminta yleensä lähtisivät vaan siitä että porukasta on yleisesti ottaen vittumaista olla pomotettavana. Onhan se, mutta vittumaisuutta kyllä hillitsee jos siitä saa hyvän korvauksen, eikä tätä voi jättää huomioimatta.
Teksti lähtee siitä, mikä on valitettava tapa vasemmistossa yleensäkin, että reformistiset työväenliikkeet ja puolueet huijaavat ihmisiä jotka muuten olisivat valmiita vallankumoukseen. Reformisti on tässä sikaporvarin palkkarenki, Igor joka toistelee "yes master, yes master" kapitalismin tohtori Frankensteinille, ilmeisesti joko silkkaa orjanluonnettaan tai sitten maksettuna. Onhan se tietysti ihan totta että reformistipuolueiden äänestäjät ovat yleensä kokolailla radikaalimpia kuin ne, joita kannattavat, mutta eivät niin paljon radikaalimpia - ja nekin jotka vaativat pomojen ja ministerien päätä vadille tietävät kyllä että nykyisessä ympäristössä se on mahdoton vaatimus. Sanoisinkin että surullisinta on että reformistipuolueet itse asiassa ajavat juurikin äänestäjiensä etuja pitäessään yllä systeemiä jossa länsimainen keskiluokka pitää etunsa samaan aikaan kun kolmannesta maailmasta tuleva halpojen lenkkarien ja viihde-elektroniikan virta pysyy suhteellisen katkeamattomana. Jos tämä on se mihin enintään pystytään, no, sitten se on.
Tietysti tämä johtaa sitten byrokratisoitumiseen ja muuhun. Vasemmisto tosiaan on perinteisesti lähtenyt siitä lähtökohdasta että ideaalitilanteessa sitä ei tarvittaisi (tosin niin ovat kaikki muutkin poliittiset liikkeet...) mutta tällä hetkellä maailma ei näytä siltä että minkäänlaisiin lopullisiin tavoitteisiin koskaan päästään. Tämä sitten johtaa siihen että uudet vasemmistosukupolvet integroituvat vanhaan liikkeeseen, minkä perintönä tulee lippuja, lauluja sun muuta. Eikä tässä ole mitään väärää, se on ihan luonnollinen prosessi - naurettavampaa on tietoinen tätä vastaan hangoitteleminen.
Halutaan repiä kaikki vanha alas ja aloittaa liike tyhjistä joka kerta - ja sitten ihmetellään kun se uusi liike ei lähdekään tyhjistä mihinkään, etenkään kun sillä sitten lopulta ei olekaan muuta kannatuspohjaa kuin kourallinen Deleuzen lukijoita kolmensadan euron pillifarkuissaan. (Eikö jo se, että tätä nyt on muutama vuosi jo yritetty ja se ei ole oikein mennyt mihinkään, minkä huomaa vaikka EuroMayDayn lopettamisesta jne., anna jo vähän osviittaa siitä että homma ei toimi?) Tai otetaan joku uusi lähtökohta (esim. "tietoyhteiskunnassa vapaa lataaminen voi synnyttää uudenlaista kulttuuria", "monet tykkäävät elää kaupungissa jossa seinillä on väriä ja kaikenlaiset ihmiset voivat skeitata tai osoittaa mieltä tai whateva kaduilla") ja sitten yritetään nostaa se keskiöön samalla tavalla kuin perinteinen vasemmisto on nostanut työväenliikkeen keskiöön (commonsit, vapaa kaupunkitila jne.) Ihan kuin jokainen ideologinen trendi pitäisi todistaa siksi tärkeimmäksi asiaksi ikinä.
Tällä kertaa barbaareja vituttaa vappuperinteet. Työväenmarssit ja punaliput ovat ihan kakkaa ja pelkkää nostalgista vanhojen aikojen leikkimistä, jne. En oikein hiffaa miten blogi joka tosiaan perustuu melkein kokonaan eurooppalaisen antikapitalistisen vasemmiston larppaamiseen - mikä näkyy just tosta namedroppailusta, yleisestä tyylistä joka saa suomeksi alunperinkin kirjoitetun tekstin näyttämään ranskasta tai italiasta käännetyltä ja siitä ideaalista että kun suomalaisille sohvaperunoille tarpeeksi heristellään sormea ja patistetaan niitä liikkeelle niin kuin tyhjästä pieraisemalla niistä kuoriutuu etelä-Eurooppa-tyylisiä mellakkapornotähtiä. Juna meni jo - kyllähän se tietysti on eräällä tavalla kivempi leikkiä että on vielä v. 2006 kuin että on vuosi 1972, vaatteetkin siihen löytyy vielä vaatekaapista...
Sinänsähän tietysti barbaariblogi on oikeassa että nykyinen työläisretoriikka on välillä hönttiä. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä etteikö länsimaissa ole enää työläisiä, onhan niitä - ne vaan tuppaavat kuitenkin olemaan työläisiä joilla on jo niin paljon materiaalisia etuuksia että työvoiman ja omistavan luokan ristiriita menee taka-alalle. Joskus en oikein tajua ylipäätänsä sen korostamista että luokkakysyms ei lähde materiaalisista oloista vaan tuosta ristiriidasta. Se kuulostaa lähes asian psykologisoimisella - niinkuin vallankumoukset ja toiminta yleensä lähtisivät vaan siitä että porukasta on yleisesti ottaen vittumaista olla pomotettavana. Onhan se, mutta vittumaisuutta kyllä hillitsee jos siitä saa hyvän korvauksen, eikä tätä voi jättää huomioimatta.
Teksti lähtee siitä, mikä on valitettava tapa vasemmistossa yleensäkin, että reformistiset työväenliikkeet ja puolueet huijaavat ihmisiä jotka muuten olisivat valmiita vallankumoukseen. Reformisti on tässä sikaporvarin palkkarenki, Igor joka toistelee "yes master, yes master" kapitalismin tohtori Frankensteinille, ilmeisesti joko silkkaa orjanluonnettaan tai sitten maksettuna. Onhan se tietysti ihan totta että reformistipuolueiden äänestäjät ovat yleensä kokolailla radikaalimpia kuin ne, joita kannattavat, mutta eivät niin paljon radikaalimpia - ja nekin jotka vaativat pomojen ja ministerien päätä vadille tietävät kyllä että nykyisessä ympäristössä se on mahdoton vaatimus. Sanoisinkin että surullisinta on että reformistipuolueet itse asiassa ajavat juurikin äänestäjiensä etuja pitäessään yllä systeemiä jossa länsimainen keskiluokka pitää etunsa samaan aikaan kun kolmannesta maailmasta tuleva halpojen lenkkarien ja viihde-elektroniikan virta pysyy suhteellisen katkeamattomana. Jos tämä on se mihin enintään pystytään, no, sitten se on.
Tietysti tämä johtaa sitten byrokratisoitumiseen ja muuhun. Vasemmisto tosiaan on perinteisesti lähtenyt siitä lähtökohdasta että ideaalitilanteessa sitä ei tarvittaisi (tosin niin ovat kaikki muutkin poliittiset liikkeet...) mutta tällä hetkellä maailma ei näytä siltä että minkäänlaisiin lopullisiin tavoitteisiin koskaan päästään. Tämä sitten johtaa siihen että uudet vasemmistosukupolvet integroituvat vanhaan liikkeeseen, minkä perintönä tulee lippuja, lauluja sun muuta. Eikä tässä ole mitään väärää, se on ihan luonnollinen prosessi - naurettavampaa on tietoinen tätä vastaan hangoitteleminen.
Halutaan repiä kaikki vanha alas ja aloittaa liike tyhjistä joka kerta - ja sitten ihmetellään kun se uusi liike ei lähdekään tyhjistä mihinkään, etenkään kun sillä sitten lopulta ei olekaan muuta kannatuspohjaa kuin kourallinen Deleuzen lukijoita kolmensadan euron pillifarkuissaan. (Eikö jo se, että tätä nyt on muutama vuosi jo yritetty ja se ei ole oikein mennyt mihinkään, minkä huomaa vaikka EuroMayDayn lopettamisesta jne., anna jo vähän osviittaa siitä että homma ei toimi?) Tai otetaan joku uusi lähtökohta (esim. "tietoyhteiskunnassa vapaa lataaminen voi synnyttää uudenlaista kulttuuria", "monet tykkäävät elää kaupungissa jossa seinillä on väriä ja kaikenlaiset ihmiset voivat skeitata tai osoittaa mieltä tai whateva kaduilla") ja sitten yritetään nostaa se keskiöön samalla tavalla kuin perinteinen vasemmisto on nostanut työväenliikkeen keskiöön (commonsit, vapaa kaupunkitila jne.) Ihan kuin jokainen ideologinen trendi pitäisi todistaa siksi tärkeimmäksi asiaksi ikinä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)