Vappu

Työväenjuhlan ajaksi hillitsen vähän blogailutahtia. Klara vappen! Hassua sinänsä vapusta puheen ollen miten sen syntyyn vaikuttivat eniten anarkistit ja amerikkalaisen työväenreformismin pääjehu Samuel Gompers, vaikka se niin usein neuvostokommunismiin yhdistetään...

Uskonnosta

Uskonasioiden suhteen lienee paras tunnustaa että koska ei ole uskovainen, ei niitä voi ymmärtää. Aina voi arvailla tieteen ja tutkimuksen pohjalta että mikä niiden uskovaisten ihmisten uskon syynä on, mutta eipä sitä kai koskaan voi täysin tajuta. Jotkut ovat uskossa koko elämänsä, toiset pamahtavat siihen yllättäen, kolmannet ovat uskonpuutteessa koko elämänsä. Suurin osa uskoontulevista tulee oman kulttuurin valtauskoon, jotkut taas eivät - Abdullah Tammi esimerkkinä jälkimmäisestä.

Varmaan tämän takia uskonnonvapaus on paras politiikka. Kun meillä on luonnonilmiöön verrattava hommeli niin sen tukahduttaminen - tai vastaavasti pakottaminen kaikille - on epäviisasta - vaikka sitä yrittäisiin kovastikin polkea niin jostakin se vaan tulee esiin. Demokraattisimmalta tuntuisi että ihmiset saisivat valita vapaasti että mikä se usko sitten lopulta on mikä heille parhaiten sopii, ja tähän kuuluu kirkon ja valtion ero juuri siitä syystä että millekään ei anneta kotikenttäetua. En sitten tiedä miten hyötynäkökulmaista tämä on, lähinnä reilun pelin ajatuksesta lähtevää.

Ehkä yksi kysymys kuitenkin on että miten ihmiset käsittelevät uskoontulemistaan. Joillakuilla ihmisillä on sellainen maailmankuva että uskoontulemisen jälkeen pyhiin kirjoihin aletaan suhtautua kuin käyttöoppaaseen, toisilla taas sellainen että löydetäänkin nyansseja ja harmaan sävyjä. Ensimmäisiä voisi kärjistäen melkein jopa kutsua insinööreiksi ja toisia humanisteiksi. Ei liene sattumaa, että niin monet jenkkifundamentalistimaallikkosaarnaajat ovat insinöörejä - samoin kuin on Iranin taantumuksen esitaistelija Mahmoud Ahmajinejad. Muutenkin maallikkosaarnaajat ovat usein vaarallisempia kuin teologiakoulut käyneet papit, joita sentään on opetettu perinpohjin että muitakin näkemyksiä on olemassa. Tämä lieneekin paras argumentti sen puolesta että kirkkoa ja valtiota ei eroteta - valtion yhteydessä olevan kirkon kohdalla voidaan valvoa että papit tosiaan käyvät yliopistotasoisen koulutuksen eikä mitä tahansa viirupäätä päästetä saarnastuoliin hääläröimään. En pidä tätä kuitenkaan riittävänä argumenttina kun sitä vastaan asetetaan yhdenvertaisuuden ideaali, jota minkäänasteisen valtionkirkon kanssa lienee kokolailla vaikea turvata.

Kommunismin ja sosialidemokratian teiden ero

Sosialistisen liikkeen hajoaminen kommunistiseksi ja sosialidemokraattiseksi oli pitkä prosessi jossa voidaan nähdä kolme tärkeintä eri osatekijää. Näitä olivat jo vuosisadan vaihteen tienoilla vauhdissa ollut hajoaminen reformistiseen ja vallankumoukselliseen linjaan, ensimmäinen maailmansota ja Neuvostoliiton ja Kominternin synty. Ei mitenkään yllättäen eri ihmiset korostavat eri osatekijöitä siinä, mikä oli se lopullinen viimeinen kipinä. Ei varmaan yllätä myöskään se että itse pidän tärkeimpänä - oikeastaan ratkaisevana - viimeistä.

Reformistisen ja vallankumouksellisen linjan erkaneminen mm. Bernsteinin ja erilaisten vallankumouksellisten (Luxemburg, Lenin jne.) konfliktien välillä on tietysti kaiken taustalla mutta loppupeleissä en tiedä oliko se tärkein elementti. Sitä on ehkä vähän vaikea hahmottaa koska siihen ei liity samanlaisia dramaattisia yleiseurooppalaisia/maailmallisia jakaantumia kuin ensimmäiseen maailmansotaan ja Neuvostoliiton syntyyn. Ensimmäinen maailmansota toimi tärkeänä kipinänä Venäjän vallankumoukselle joka taas johti lopulta Neuvostoliiton perustamiseen; samalla siinä monet tärkeät sosialidemokraattiset puolueet, esim. Saksan, jakaantuivat sodanmyönteiseen ja vastaiseen faktioon. Yleensä sodanmyönteinen oli voitolla, välillä sodanvastainen.

Ensimmäinen maailmansota oli tietysti kiistatta katastrofi, kaikkien osapuolien kannalta ehkä järjettömin sota mitä on ikinä käyty. Toinen maailmansota tietysti oli tuhoisampi mutta ainakin osa sotijoista voi hyvällä syyllä vielä tänäkin päivänä esittää sen hyvän ja pahan taisteluna, kamppailuna vapauden ja petomaisen fasismin välillä; ensimmäinen maailmansota taas on tympeiden imperiumien näätämäistä kamppailua siirtomaista ja vasallivaltioista. Sosialistisen liikkeen enemmistö monissa maissa meni mukaan kyseiseen sotaan, osaksi idioottimaisen patriotismin ja osaksi reaalipolitiikan vuoksi; sotaa kannattamattomat sosialistit erosivat puolueista tai potkittiin niistä pois. Toisissa maissa rauhaa kannattaneet sosialistit onnistuivat saamaan kuitenkin voiton liikkeen sisällä; tällaisia olivat esimerkiksi Yhdysvallat ja Italia. Toisaalta, näissä seuraukset eivät olleet kovinkaan positiiviset - Yhdysvalloissa sosialistinen liike lytättiin sodan aikana ja 1920-luvulla maahan tavalla, jonka rinnalla 50-luvun (historiankirjoituksessa aivan liikaa korostetut) kommunistivainot olivat koulupoikien piirileikkiä ja Italiassa sotasosialistit perustivat fasistisen puolueen tunnetuin seurauksin. Ehkä siinä reaalipoliittisessa aspektissa oli kuin olikin puolensa. (Moraalisesti rauhankannattajat olivat tietenkin silti oikeassa.)

Nähdäkseni kuitenkaan ensimmäinen maailmansotakaan ei ollut se tekijä joka sosialistisen liikkeen lopulta jakoi. Sen jakoi lopullisesti Kominternin perustaminen. Jotkut liikkeet ja liikkeiden osat liittyivät Kominterniin, suurin osa ei, ja tässä vaiheessa jakolinja oli peruuttamaton. Se ei ollut sitä vielä sota- ja rauhansosialisteihin jakauduttessa; esimerkiksi Saksan Itsenäisen Sosialidemokraattisen Puolueen valtaosa (käsittääkseni?) päättyi liittyä takaisin Sosialidemokraatteihin ja vain vähemmistö lähti kominternilaiseen KDP:hen. Ja Kominternin myötä kommunistiliike sitoutui Neuvostoliittoon, niin hyvässä kuin pahassa, enimmäkseen pahassa - ammattiliikkeen jako, fasismin uhan huomiotta jättäminen, Neuvostoliiton käsikassarana toimiminen jne. - ja kun tämä kävi lopulta liian vaikeaksi alettiin jakaantua kiihtyvällä tahdilla. Ja mitä jäi käteen? Kommunistisen liikkeen perilliset suunnilleen siinä tilassa kuin sosialidemokraatit olivat joskus - paitsi paljon pienempinä - ja sosialidemokraatit, jotka radikaalisiiven poislähteminen jätti ajelehtimaan vielä bernsteiniläisyydestäkin pois, sosiaaliliberaalina puolueena jolla on vielä työväenliikkeenomainen nostalgiatausta.

Suomessa tietysti jakolinja oli vähän erilainen - koska Suomi ei osallistunut sotaan (paitsi joidenkin vapaaehtoisten osalta) jakautuminen ei tapahtunut sen vaan kansalaissodan jälkimainingeissa. Ehkä on muita Euroopan maita ymmärrettävämpää että ne jotka saivat kokea vallankumouksen valuvan tyhjiin sen takia että jotkut jäivät rannalle ja ne jotka pääsivät kärsimään muiden vallankumouksista syyttä suotta eivät enää yksinkertaisesti mahtuneet samaan liikkeeseen. Silti, Suomessakin, puolueen jakaantuminen oli paska juttu. Ei liene sattumaa että enemmän saatiin aikaan (ainakin ennen kylmää sotaa, jonka aikana pätivät vähän toiset lainalaisuudet) muissa pohjoismaissa, joissa kommunistinen liike jäi marginaali-ilmiöksi, osaltaan juuri siksi että ne olivat olleet ensimmäisessä maailmansodassa puolueettomia ja näin ensimmäinen jakaantumisen kipinä jäi sytyttämättä.

Islam ja sen kritiikki

Islam-kritiikki, johon maahanmuuttokriittiset usein turvaavat, on jännä juttu, kaikkia perinteisiä ideologioita yhdistelevä homma. Siinä on konservatiivista nationalismia - Eurooppa Islamin uhkaavana, syöpä joka kalvaa yhteiskunnan rakenteita sisältäpäin, ja niin edelleen. Siinä on myös länsimaista liberalismia - taantumus, joka jo Euroopasta on saatu karistettua, onkin tulossa väistämättä, demokratiaa ja vapauksiamme uhaten ja sosiaaliturvajärjestelmää kupaten. Ja se vetoaa myös erääseen sosialismin suositummista puolista - sekularismiin. Uskonnolliset massat joita emme voi ymmärtää ja jotka lisääntyvät nopeammin kuin me. Ja niin edelleen.

Ehkä tämän takia islam-kysymys on jakanut vasemmistoakin. Vasemmistossa ei totta kai mennä äärilinjoille, esimerkiksi länsimaiden etnisiin puhdistuksiin ei-eurooppalaisperäisistä (eikä tällaisen kannattaja mikään varsinainen vasemmistolainen olisikaan) mutta vaikkapa Ranskan huivikiellolla on vanhan perinteikkään Parti Communiste Francaisen kannatus mutta uudemman trotskilaispohjaisen Nouvelle Parti Anticapitalisten vastustus. Samanlaisia jakolinjoja on havaittavissa esim. Tanskassa jossa Socialist Folkeparti asettui islamisteja vastaan puheenjohtajansa suulla kipakasti pilakuvakriisin aikaan mitä taas Enhedslisten on kritisoinut, jne.

Vaikeita asioita. Toisaalta sekularismi, toisaalta tieto siitä että esimerkiksi Afganistanin sotaa Euroopassa myydessä myös sekularismiin on vedottu - talibanit ovat malliesimerkki tunkkaisesta taantumuksesta ja esim. vanha trotskilainen Chris Hitchens asettui uuskonservatiivien linjalle nimenomaan kiivaan ateisminsa pohjalta. (Uuskonservatismihan tunnetusti on vanhojen trotskilaisten liike muutenkin - sosialistinen maailmanvallankumous on vain vaihtunut liberaaliin maailmanvallankumoukseen...) Itse en tästä huolimatta lähtisi sekulaarilta tieltä pois. Vasemmiston tulee ajaa yhteiskuntaa, jossa uskonnonvapaus on taattu valtion täydelliseltä uskonnon tieltä poistumiselta - kaikilla on vapaus uskoa (tai olla uskomatta) mihin haluavat ilman että valtion tahdolta sponssattaisiin mitään kirkkokuntaa oikeastaan millään tavalla, edes sitä suvivirttä laulattamalla. Ja helvettiin ne (onneksi harvalukuiset) vasemmistolaiset jotka glorifioivat tai edes puolustelevat Talibania tai Hamasia imperialismin tai suur-israelilaisuuden vastustajina - ennen tiettyjä tapahtumia 11.9.2001 talipäät olivat hyvää vauhtia pääsemässä yhteisymmärrykseen jenkkihallituksen kanssa ja voitokkaat Talibanit luultavasti pääsisivät melko nopeasti samanlaiseen yhteisymmärrykseen, eikä ole mitään merkkiä siitä etteikö voitokas Hamaskaan samanlaiseen yhteisymmärrykseen nopeasti pääsisi.

Kateellisuus

Kateellisuus on kova voima politiikassa. Gordon Gekko sanoi että Greed is Good, inspiroiden tuhansia jo 25-vuotiaana liituraitapukua päivittäin käyttäviä janttereita, mutta politiikassa envy is good. Kateellisuus inspiroi ihmisiä - tolla on massii, mulla ei oo, mullekin massii!

Vasemmistokateellisuus tiedetään ja tunnen sitä toki itsekin, mutta oikeistokateellisuus on vähemmän havainnoitu ilmiö. Oikeistokateellisuus kohdistuu lähinnä ammattiliittoihin. Sen peruslause on "Joku vitun paperikonetollo ei ole käynyt kouluja kun taas minä olen. Silti se saa paljon enemmän rahaa kuin minä. Liittojen vika, liitot alas!" Tietysti tässä herää useita kysymyksiä, alkaen nyt tietysti siitä että kyllä se paperikonetollokin koulutettu on, mutta ehkä tärkein on se, miksi tässä halutaan repiä liitot alas eikä rakentaa omia liittoja että itsekin saisi parempaa palkkaa. Kaikilla aloilla tämä ei tietysti toimi niin hyvin, vaikka pienyrittäjien keskuudessa - mutta siksi olisikin tärkeää tukea liittotoimintaa myös prekaarimman työvoiman keskuudessa, ts. joustavampia liittorakenteita, yhtenäisyyttä ammattikuntien yli, niin edelleen.

En tiedä pitääkö paikkansa, mutta kutina olisi että sellaiset puolueet jotka parhaiten hyödyntävät oikeistokateutta ovat persut ja vihreät. Persut eivät ihan täysillä voi mukaan mennä - haluavathan he olla työläisen puolue eikä tämä oikein ay-kriittiseltä puolueelta onnistuisi. (Nyttenkin Soini Plokissaan vetosi ay-demareihin että löytäisivät oikean paikkansa lihaasyövien heteromiesten perussuomalaisesta puolueesta - kutina on että tällainenkin identiteettipolitiikka riittää vain niin ja niin pitkälle.) Vihreät sen sijaan osaavat tehdä sen hienovaraisesti. AY:ta on hyvä kritisoida vaikka ydinvoimaloiden ja savupiippujen kannattamisesta - ja samalla keräillä niiden ääniä joilla on sellainen kutina että liitot ovat muutenkin huonompi juttu.

AY-kentälle on tärkeää päästä eroon siitä käsityksestä että AY puolustaa vain muutaman hyväpalkkaisen duunarin etuja - ja nimenomaan duunarin, erotuksena vaikka akateemisesta työläisestä. Lähteehän osa AY-vastaista populismia jo siitäkin että akateeminen ihminen muistaa kuinka duunari veti, kuvaannollisesti tai for real, kuonoon koulunpihalla - ja muodostaa tämän pohjalta myöhemmin käsityksen että eihän tuollaisten turjakkeiden mitään pitäisi ansaita...

Valtion kuihtuminen ja ekokriisi

Silloin kun ensimmäistä kertaa tutustuin Marxin teksteihin (mikä oli kauan, kauan ennen kuin aloin pitää niitä juuri minään) minua eniten oudoksutti juuri se käsitys että kommunistisessa yhteiskunnassa valtio kuihtuisi pois. Tietysti senkin kautta että kommunistiseksi itseään kutsuneissa valtioissa näin ilmiselvästi ei ollut käynyt mutta koko ajatus tuntui naurettavalta - valtiohan kuuluu kaikkiin yhteiskuntiin, miten se voisi kuihtua pois?

Mietin tätä asiaa eilen ja tulin siihen tulokseen että samaa mieltähän minä olen edelleen. Ei siksi että valtio olisi jotenkin sellainen juttu joka olisi luonnollinen asia, ei toki - siksi että juuri nykyaika on luonut sellaisia asioita joita varten ideaalisimmassakin yhteiskunnassa tarvitaan valtiota. Yksi näistä on ekokriisi. Voi tietysti yrittää selittää että ekokriisi johtuu nykyisestä kerskakulutusyhteiskunnasta ja sitten kun bellamylainen sosialistiutopia saavutetaan niin ihmiset nyt vaan ovat Parempia, mutta ei kuulosta mielestäni oikein uskottavalta. Ihminen nyt vaan tykkää liata omaa planeettaansa, ainakin silloin kun saasteet eivät osu omaan nilkkaan (tietysti nykysysteemissä on erityisen helppoa saastuttaa - tai investoida saastuttavaan teollisuuteen - mestoissa joissa ei itse asu...)

Taas siis yksi asia josta asioita ei voida vaan katsoa käyttöoppaasta. Joskus marxistien yrityksistä sovitella ekokriisiä 1800-luvun muottiin tulee mieleen se, miten utopistisia hyvinvointivaltiorakennelmia jenkkivasemmisto on joskus Yhdysvaltain perustuslaista lukenut, kyvyttömyydessään myöntää että kyseinen läpyskä on jo aikansa elänyt ja pikaisen korjauksen tarpeessa...

SKP

Ei ole mitään syytä, miksi kukaan poliittinen toimija joka haluaa pitää edes jonkinlaista uskottavuutta päällä kutsuisi itseään vielä kommunistiksi. "Kommunismi" sanana rinnastuu Neuvostoliittoon - ja miksipä ei rinnastuisi, olihan lopullinen kommunistisen ja sosialidemokraattisen liikkeen välinen kiila nimenomaan Neuvostoliiton perustaminen ja se, ketkä sosialistisen liikkeen toimijat halusivat liittyä Kominterniin kuuluviin (NL:n liekanarussa oleviin) puolueisiin ja ketkä eivät.

Tämä pätee erittäin hyvin SKP:hen. Totta on, että joissain Euroopan maissa - esim. Ranska, Kreikka, Venäjä, Moldova - on vielä olemassa jossain määrin tärkeä kommunistisen nimeä kantava puolue. Tämä liittyy Länsi-Euroopassa siihen, että kommunistisella liikkeellä on vieläkin varastossa glooriaa joko natseja tai kylmän sodan aikaisia junttia vastaan taistelemiseen, ja Itä-Euroopassa kommunismin romahtamiseen ja kommunistisen ajan nostalgiointiin. (Ei liene sattumaa, että kommunistinen liike on vahvin nimenomaan eniten romahtamisen runtelemissa maissa eli Venäjällä, Ukrainassa ja Moldovassa. Tsekki on hassu poikkeus sääntöön ja sen kommunistisen puolueen 90-luvun jälkeisestä historiasta olisi kiva kuulla lisää.)

Suomessa tietysti nämä eivät päde - Suomi ei seurannut Tsekkoslovakian tietä eikä täällä vallinnut mikään viiksivallujen hikoileva sotilasjuntta. Tämän takia myös kommunistisen puolueen elossapitäminen - ainakin SKP-nimellä - on järjetön projekti. Ja projekti tuntuu nimenomaan olevan sen nimen säilyttäminen. Joskus tutkiskelin SKP:n sivuja ja kävi ilmi, että yksi puolueen onnistumiseksi laskemisista on se, että Suomessa on edelleen Suomen Kommunistinen Puolue-niminen järjestö olemassa, mikä on hämmentävä saavutus. Onko se nimi jotenkin niin pyhä että siihen pitää pakonomaisesti tarttua? Tuleeko Lenin taivaasta nakkomaan salamoita Suomeen jos täällä ei enää ole SKP:ta tekemässä mystisiä riittejä ja hokemassa mantraa "vaaliliitto... vasemmiston yhtenäisyys... vaaliliitto... vasemmiston yhtenäisyys..." (jos Vasemmistoliitto olisi nainen ja SKP mies, SKP olisi saanut jo lähestymiskiellon...) Tai sitten mystisillä riiteillä yritään taikoa esiin v. 1945 SKP:tä. Hei niinku, jos joskus oli puolue nimeltä SKP joka sai yli 20% kannatusta niin sellainenhan voisi olla tänäkin päivänä! Right? Right? Juna meni jo, tyypit - sillekin on syynsä että Keskustan nimi ei ole enää Maalaisliitto...

Miksi SKP on vielä elossa? Tähän ei esimerkiksi riitä selitykseksi se, että reformistinen Vasemmistoliitto kaipaisi vallankumouksellista vaihtoehtoa, koska SKP ilmiselvästi ei ole vallankumouksellinen; se on reformistinen, eikä edes ihan hirveästi Vasemmistoliittoa radikaalimmin reformistinen. Minulla ei edes olisi mitään erityistä sitä vastaan että Vasemmistoliitosta vasemmalla olisi joku puolue. En kyllä itse liittyisi siihen mutta en erityisesti vastustaisi sen olemassaoloa. En vain käsitä miksi sillä pidetään dorkaa nimeä tieten tahtoen. I mean, varmasti vanhemmalle sukupolvelle (onko SKP:ssa enää muuta kuin vanhempaa sukupolvea) se nimi on oikeasti tärkeä ja ei mikään sellainen jota ollaan valmiita siirtämään syrjään, mutta jos tarkoitus on tehdä perinnetoimintaa ja olla nostalgiaseura, sen voi tehdä muuallakin kuin puoluerekisterissä...

No, ehkä tähänkin oikea vastaus on kyyninen - äänestäjänkarkoitinnimeä pidetään tietoisesti siksi, että Hakasella ja kumppaneilla on SKP:n johdossa hyvä suojatyöpaikka, ja jos puolueeseen liittyisi uutta verta niin joku voisi vaikka kyseenalaistaa sen miksi puoluetta on viisitoista vuotta hallinnut sama sakki vaikka kannatus on koko ajan mennyt vain alaspäin...

Ydinvoima

Minun on vähän vaikea muodostaa omaa kantaani ydinvoimaan.

Ennen olin fanaattinen, "rakennetaan niin paljon kuin pystyy"-tyylinen ydinvoiman kannattaja. Tämä siis oli yksi niistä jutuista jotka pysyivät vaikka muut aatteet muuttuivat ympärillä; syynä yksinkertaisesti oli se, että koin kannattajapuolen argumentaation paremmaksi kuin vastustajapuolen. Vastustajapuolen argumentaatio, ainakin ennen tätä päivää, näyttäytyi fanaattisena pelotteluna sienipilven kanssa räjähtävistä Tsernobyleistä ja ydinjätteestä, jota tungetaan joka kellariin ja joka käyttäytyy muutenkin, no, kuin ydinjäte Simpsoneissa. Kannattajapuoli taas tuntui puhuvan oikeista asioista - ilmansaasteiden vähentämisestä ja elintason parantamisesta halvalla energialla.

Siihen, että nykyisin mielipiteeni ovat ainakin siirtyneet vastaisempaan suuntaan, joskaan en kyllä vielä laske itseäni ydinvoiman vastaiseksi, on vaikuttanut se, että niin monet ydinvoimaa kannattavat tahot ovat muuten väärässä. Ei mikään maailman paras syy ajatella jotain mutta ihan inhimillinen. Vastustajapuolenkin argumentit ovat tuntuneet parantuvan - on siirrytty taloudellisempiin laskelmiin. Eivät nekään aina ihan hyviä ole. Joskus ihmiset tuntuvat väittävän yhtä aikaa että ydinvoimaa ei pidä rakentaa koska se on niin kallista (esim. Olkiluodon kustannukset) ja että ydinvoimaa ei pidä rakentaa koska se on liian halpa ja lisää kulutusta.

Joka tapauksessa, jos ydinvoimaa rakennetaan lisää, se pitää sitoa parempiin ilmastolakeihin ja uusiutuvan energian käytön ja tutkimuksen lisäämiseen (eikä tähän riitä nyt hyväksytty, jo EU:n säädöstenkin vaatima risupaketti). Sinänsä minulle ei kulutuksen vähentäminen ole edelleenkään itsetarkoitus vaan kulutuksen sivutuotteiden kuten ilmansaasteiden. Jos meillä olisi keino saada halpaa energiaa ilman että ympäristörasitus (sekä energiantuotannon että lisääntyvän teollisuustuotannon aiheuttama) kasvaa niin totta kai meidän tulisi se ottaa. Ydinvoiman kannattajat osaavat esittää energiansa tällaisena runsaudensarvena. Saisivat vaan antaa sen kuvan että oikeasti haluavatkin sitä ympäristön pelastusta yhtä palavasti mitä sanovat.

Lenin ja työläisaristokratia

Lukaisinpa taas sosialismi.netin innoittamana läpi Leninin Imperialismi kapitalismin korkeimpana muotona-kirjasen. En nyt tässä pureudu Leninin arviosta kapitalismin luonteen perustavanlaatuisesta muutoksesta 1900-luvun alussa (ts. siirtyminen finanssikapitalismiin) muuten kuin sinä arviona, että Leniniä on ehkä vaivannut sama tauti kuin vasemmistolaisia (miksei oikeistolaisiakin) toimijoita aina; halu nähdä juuri omassa aikakaudessa tapahtuvan joku perustavanlaatuinen muutos, mieluiten sellainen jonka on itse ensimmäisenä huomannut. (vertaa esim. nykytendenssiin väittää että tämänhetkisen talouskriisin myötä on tapahtumassa siirtymä postuusliberaaliin aikaan, jne.)

Sen sijaan analyysi imperialismista länsimaisen kapitalismin hengissäpitäjänä ja reformismin aiheuttajana on kiintoisa. Olen itsekin taipuvainen katsomaan, että länsimaiden vauraus rakentuu ainakin jossain määrin muun maailman riistolle, ja että tällä osaltaan ylläpidetään länsimaisten ihmisten parempaa elintasoa joka taas hillitsee radikalismihalukkuutta. Ehkä pamfletin paras anti onkin Cecil Rhodes-lainaus sivulla 86, jossa Rhodes ilmaisee suoraan että imperialismi on välttämättömyys, jotta vallankumous voitaisiin välttää. Imperialismi näyttäytyy samanlaisena kuin fasismin ekspansionistinen taipumus, haluna "kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti"-tyyliseen politiikkaa; mä haluan pitää mun fyrkat, sä haluat lisää fyrkkaa, lyöttäydytään yhteen ja otetaan tuolta toiselta...

Tietysti kannattaa ottaa huomioon että tämä on aika toimiva taktiikka. Tätä sivutaan kirjasessakin, mm. Leninin lainatessa sivulla 118 Engelsiä, joka valittelee Englannin työväenluokan epäradikaalisuutta, joka taas kytkeytyy siirtomaapolitiikkaan. Pamfletin alussa tulee esiin työläisaristokratian käsite, ts. sellaisten työläisten jotka on käytännössä ostettu systeemin puolelle. Lenin kuitenkaan ei vedä analyysiään tarpeeksi pitkälle vaan lähinnä käyttää sitä raivostuttavan tyypilliseen tapaansa pelkkänä lyömäaseena liikkeen sisäisiä kilpailijoitaan, ts. lähes kaikkia, vastaan; Leninille työläisaristokratia tuntuu koostuvan vain kourallisesta sosialidemokraattisia johtajia jotka sitten sumuttavat muuta kansanjoukkoa reformismin puolelle. Kuitenkin etenkin nykynäkökulmassa, hyvinvointivaltion rakentamisen jälkeen jne., tämä "työläisaristokratia" käsittääkin valtaosan, ehkä jopa kaikki, länsimaiden työläisistä. Ei tämä nyt Leninin sanomankaan kanssa ihan ristiriitainen viesti ole - mutta kun Lenin käyttää koko käsitettä lähinnä omien kanojensa kynimiseen niin toisenlainen kuva on erittäin helppo muodostaa.

Miten "työläisaristokratia" (ihan paska sana kyllä arvolatauksensa puolesta, löytyykö parempia?) sitten määritellään? Juuri tässä mielestäni tulee esiin se, miten rajoittunut näkökulma, jossa luokka nähdään vain pääoman ja työvoiman välisen ristiriidan kautta, on - mielestäni paras keino on ihan suora elintasoon ja rahanansaitsemiseen liittyvä jaottelu. Melkoisen hyvänä perusteena voisi olla vaikka jo aiemmin esiin tuomani mongolialainen elintaso, ts. se millainen kaikilla olisi ekologisesti kestävässä maailmassa jossa resurssit ovat tasan jaettuja - jos joku on tämän yläpuolella niin häntä ei erityisesti hyödytä pyrkiä kohti tasapuolista, sosialistista maailmaa, etenkään vallankumouksen keinoin. (Ja jaottelulla en tietysti meinaa mitään "sä olet työläisaristokraatti, sä taas hyvä prole"-tyylistä vaan niitä luokkaa asiana joka lävistää meidät kaikki etc. arg blarg)

Ehkä huvittavinta on että vaikka Lenin yrittää pamfletissä lyödä Kautskya kuin vierasta sikaa niin historian valossa itse asiassa Kautskyn ennustajanlahjoista saa paremman kuvan kuin Leninin lahjoista pelkästään tämänkin pamfletin perusteella! Lenin lyttää mm. sen väitteen että imperialistiset valtiot lopulta toimisivat yhteistyössä ja sulassa sovussa - vaikka juuri näin on Euroopan Unionin ja muiden globaalihallituksen elementtien kanssa käynyt. Tai ajatellaanpa Leninin siteraamaa Kautsky-lausetta sivulla 124, "Pääoman laajenemispyrkimykset … voidaan parhaiten toteuttaa rauhallisen demokratian avulla eikä imperialismin väkivaltaisin menetelmin." - tämähän osittain selittää vaikka senkin miksi kehitysmaiden osalta siirryttiin niin helposti suorasta hallinnasta (ts. perinteinen imperialismi) epäsuoraan hallintaan (neokolonialismi), joka samalla jopa tehosti niiden hyödyntämistä - länsimaiden ei tarvinnut enää ylläpitää kalliita armeijoita vaan nämä tehtävät voitiin delegoida kansallisille, vanhoista vapaustusliikkeistä syntyneille hallituksille.

Mitenkähän paljon muuten Ebertin ja Nosken valmiuteen kukistaa spartakistien vallankumous verisesti vaikutti se, että samaan aikaan Venäjällä oli valtaan noussut mies jolla oli suoranainen pakkomielle lytätä Saksan sosialidemokraattien johtoa joka käänteessä?

Hyvinvointivaltio

Uuden vasemmiston piirissä yleinen käsitys on, että hyvinvointivaltio on päiväperho, tuomittu hitaaseen kuolemaan jos nykymeno jatkuu. Väitteessä lienee jossain määrin perää.

Hyvinvointivaltio on monen kompromissin tulos, pikkuhiljaa rakentunut olento. Sosialismi ja työväenliike ovat olleet rakennusprosessissa olennaisina osina mutteivat voi ottaa siitä yksin kunniaa; sen elementtejä on tuettu muitakin ideologioita edustavien tahojen toimesta, mm. liberalismin vasemmistolaisempien edustajien, kristillisdemokraattien (ja kirkkojen yleensä) sekä jopa fasismin.

Markkinaliberaali oikeisto tietysti harasi hyvinvointivaltion rakentamista vastaan joka käänteessä. Tärkeätä on kuitenkin huomata ne kohdat joissa vastustus hiljeni. Näitä ovat olleet mm. sodat ylipäätänsä (sotakoneisto on vaatinut valtion ohjailua ja sellaisten rakenteiden luomista jotka ovat usein jatkuneet sodan jälkeenkin; sodan jälkeen työläisliikkeillä on ollut käytössään argumenttina "Me taistelimme tämän maan puolesta, nyt olemme oikeutettuja tiettyihin etuihin", vasemmistovaaran kaudet (ennen Neuvostoliiton syntymistä tämä tarkoitti lähinnä vasemmistoterrorismia ja epämääräistä vallankumouksen uhkaa, Neuvostoliiton synnyn jälkeen suoraa uhkaa siitä, että samat tapahtumat toistuisivat myös muualla tai että Neuvostoliitto päättäisi ryhtyä kommunismin aseelliseen levittämiseen ja vahva kommunistinen liike muodostaa viidennen kolonnan), fasismin nousu (fasistit olivat radikaalina antiliberaalina liikkeenä valmiit rakentamaan valtionkoneistoa aivan toisella tavalla kuin liberaalit) ja tuho (eurooppalainen oikeisto oli usein valmis yhteistyöhön natsimiehittäjien kanssa ja koki ison kolauksen sodan jälkeen, niin että jäljelle jäivät lähinnä sosiaalireformistiset voimat kuten kristillisdemokraatit), talouskriisit (heikensivät markkinaliberalismin uskottavuutta, etenkin 30-luvun lama), ja muut.

On tärkeä huomata että hyvinvointivaltiosta on ollut hyötyä myös kapitalisteille. Sehän tarjoaa koulutuspalveluita ja terveyspalveluita, tulonsiirtoja joilla luodaan laajaa kuluttajien massaa, erilaisia lakeja joilla varmistetaan esimerkiksi se että tuotteet ovat turvallisia (eivät aiheuta liiallisia vahinkoja kuluttajille niin että nämä voivat jatkaa kuluttamista jatkossakin...) tavalla joka ei aiheuta liiallisia tappioita millekään yksittäiselle yritykselle, kaikkea vastaavaa. Voisi jopa sanoa että tällä hetkellä hyvinvointivaltion säilyminen on (vielä) kapitalismin elinehto, vaikka samalla kapitalistien ruokkimat tahot pyrkivätkin karsimaan hyvinvointivaltiota. Oma tulkintani on se, että 1900-luvun alun muutosherkkinä, myrskyisinä aikoina saatiin ajettua läpi lähestulkoon vahingossa paljon enemmän kuin mitä rikkaimmat tahot halusivat, ja nyt ne pyrkivät karsimaan sen haluamaansa muodon. Kuin pensasaita - ensin istutetaan rehevät puskat, sitten leikataan ne sopivanlaisiksi. Kaikkea ei tietysti leikata.

Hyvinvointivaltion rakentaminen on toiminut myös vasemmiston vallankumouksellisuutta suitsivana tekijänä. Suostumalla sosialististen liikkeiden minimiohjelmaan ollaan maksimiohjelmaa vaatineilta viety terä. Tätä ei kuitenkaan pidä nähdä minkäänlaisessa "Paha porvari sumuttaa vallankumouksellista työläistä"-valossa, koska se on aivan naurettavaa; suurin osa työläisliikkeissä mukana olleista ei ole ollut minkäänlaisia vallankumousromantikkoja, ja hyvinvointivaltioon ollaan oltu sen rakentamisen jälkeen tyytyväisiä koska (toisin kuin jostain abstraktista vallankumouksesta) siitä ollaan saatu suoria etuja. Eräs asia mitä se on tehnyt on vasemmiston valtionvastaisuuden suitsiminen; vanhalle vasemmistolle valtio oli itsestäänselvästi kapitalistien renki, verot työläisen orjuutusta ja niin edelleen, kun taas hyvinvointivaltion rakentaminen on luonut ideologisesti valtiomyönteisen vasemmiston, niin että vaikka verojen vastustaminen nähdään nykyään lähtökohtaisesti oikeistolaisena asiana. (Internationalen "Verot köyhälistön verta juo" kuulostaakin nykyään vähän hassulta verrattuna Iloisiin Veronmaksajiin jne...)

Vasemmistolainen tulivuoripolitiikka

Eyjafjallaflökull on ollut uutisotsikoissa jo sellasen viikon ajan. Lentoliikenne on sekaisin ja yhtäkkiä kaikki ovat heränneet siihen karuun faktaan että ihmiskunnan kehityksestä huolimatta yksi pieni tulivuori voi pistää kaiken ihan sekaisin. Ja Katla uhkaa jo omalla purkautumisellaan joka pistäisi kaiken vielä enemmän ihan sekaisin.

Vaikeuttavana asiana on se, ettemme voi oikein estää tulivuorenpurkauksia tai vastaavaa, voimme vain reagoida niihin. Toisaalta, miten voimme reagoida? Pistää miettimään, että tarvitseeko vasemmisto tulivuoripolitiikkaa. Tai ennemminkin; vasemmistolla pitäisi olla parempi odottamattomiin asioihin suhtautumis-politiikka. Eyjafjallaflökull on ollut aikamoinen musta joutsen-tapahtuma; kuka olisi vielä muutama kuukausi sitten arvannut että jollakin Islannissa sijaitsevalla tulivuorella olisi isoja vaikutuksia muun Euroopan asioihin? Toisaalta, pitäisi kyllä tietää että luonto osaa vielä vetää ihmiskuntaa pataan silloin kun ihmiskunta ei katso. Onhan meillä ilmastonmuutokset, öljykriisit, kaikki - ja niistäkin on valitettavasti jo nähty että kangistuneen perinteisen vasemmiston reagointi on ollut varsin laahaavaa.

Ehkä vasemmiston tulivuoripolitiikka voisi olla parempaa suunnittelua vastaavanlaisten tapahtumien varalle. Ja sen pohtiminen, mitä vastaavanlaista voi tapahtua tulevaisuudessa. Ei pelkästään luonnon vaan myös ihmiskunnan tai maapallon ulkopuolisten tapahtumien valossa. Minkälaista on vasemmiston avaruusolentopolitiikka? Miten suhtauduttaisiin johonkin Independence Day-tyyppiseen? Vaikkei uskoisi avaruusolentoihin (ainakaan sellaisiin jotka ovat lähitulevaisuudessa suorittamassa invaasiota) tällaisen pohtiminen toimii hyvänä henkisenä harjoituksena. Tähän tietysti vaaditaan ennakkoluulotonta suhtautumista yhteiskunnallisiin teorioihin ja dogmeista irrottautumista. Marxin mielipiteet tulivuorista ovat valitettavasti historian hämärän peitossa. Ainakin lähtökohta voisi olla se, miten tulivuorten ja muiden aiheuttamat vahingot minimoimaan nimenomaan suurimmalle osalle kansaa tai niiden positiivisia puolia (ilmansaasteiden väheneminen jne...) hyödynnetään - ja miten todennäköistä on että valtaapitävät näin tekevät...

Lopuksi vielä: Lentokoneiden maassa pitäminen voikin nostaa lämpötiloja (ei pitäisi linkata Daily Failiin, en nyt löytänyt parempaakaan)

Persupohdintaa

Perussuomalaiset ovat kiinnostava puolue, osittain siksi että se on niin uusi. Sen kannatuspohjassa voi havaita eri ryhmiä, ainakin näin ulkopuolelta tarkkailemalla. On vanhoja SMP:läisiä - maaseudun asukkaita jotka pettyivät Kepuun 60- ja 70-luvuilla puolueen muuttuessa yleispuolueeksi, palasivat takaisin ruotuun SMP:n kuoltua ja ovat nyt löytämässä vennamolaisia aatteitaan uudestaan. Eräs iso syy on ollut Kepun EU-kriittisyyden rippeidenkin katoaminen, ja Soini pyrkikin aluksi puolueen kannatuspohjaa rakentaessaan vetoamaan nimenomaan tähän kysymykseen. On myös "pukumiehiä", kuten eräs Hesarin artikkeli heidät nimesi - usein nuoria ja urbaaneja keskiluokan edustajia joiden näkemykset vaihtelevat mutta joita sitoo yhteen ns. maahanmuuttokriittisyys. Nämä tyypit ovat usein oikeistoliberaaleja, mikä ei oikein sovi puolueen muun agendan kanssa yhteen. Sitten on "karvaperseduunareita", Soinin termiä käyttääkseemme - vasemmiston arvoliberalismiin ja mitäänsanomattomuuteen pettyneitä ihmisiä joille persut tarjoavat sopivamman poliittisen väylän. Aikaisempien entryjen valossa ns. kansallisvasemmistolaiset näkemykset voivat vedota näihin. Niin, ja sitten on kaikenlaisia huruja tyyliin Veltto Virtanen, mutta nämä ovat hajanaisia eivätkä muodosta mitään selkeää ryhmää.

Soini tietysti pyrkii puheenjohtajana ja puolueen henkilöitymänä edustamaan näitä kaikkia. Soinin tausta on vennamolainen ja puolueen alkuvuosina hän pyrki selvästi ratsastelemaan kansallismielisillä teemoilla, julistaen mm. pyrkivänsä rakentamaan Haider esikuvanaan aivan uuden oikeistolaisen puolueen. Nykyisin Soini kuitenkin pyrkii vetoamaan selvästi nimenomaan karvaperseduunareihin kyseenalaistamalla mm. ympäristöliikkeen ja esittämällä persut työväenpuolueena. Tämä voikin olla hedelmällinen strategia vasemmiston kriisin takia, ja sitä ovat soveltaneet jo monet Euroopan kansallismieliset puolueet, mm. Dansk Folkeparti. Toinen strategia olisi vedota oikeistolaisempiin voimiin ja lyöttäytyä pukumiesten taakse, mutta Soini selvästi pyrkii ottamaan näistä vähän etäisyyttä mm. propellipää-kommenteillaan; tähän ehkä syynä se, että kyseiseltä suunnalta ei katsota irtoavan niin paljon ääniä kuin vasemmiston suunnalta, tai sitten Soinin omat henkilökohtaiset arvot ja mieltymykset.

Kansallisvasemmistolaisen strategian yksi este on persujen kyvyttömyys mennä mukaan AY-liikkeeseen. Tähän vaikuttaa se, että sekä vennamolaiset että pukumiehet suhtautuvat AY-liikkeeseen epäillen; vennamolaisille muistuvat mieleen SDP:n tapa talonpoika päivässä-vuodet, akateemisesti koulutetut pukumiehet taas suhtautuvat nuivasti (so to speak) ammattiliittoihin joiden katsotaan edustavan vain duunareita. Toisaalta, tässä tarjoutuu tilaisuus sellaiseen populismiin jota ei ihan aina tajuta populismiksi; ammattiliittojen haukkumiseen, joka vetoaa esimerkiksi akateemiseen köyhälistöön, jolle on suuri vääryys että kouluttamaton duunari ansaitsee enemmän kuin yliopistokoulutuksen saanut tutkija tai vastaava. Tällaista populismin lajiahan myös vihreät ovat jossain määrin harjoittaneet.

Laiset

Osaako kukaan sanoa minkä ihmeen takia jotkut vielä identifioituvat trotskilaisiksi, stalinisteiksi, maolaisiksi jne? (Kysymys on retorinen.) Onko turhempaa keskustelunaihetta kuin se että miten 20 vuotta sitten kuollutta valtiota (tällä tarkoitetaan sekä Neuvostoliittoa että Deng Xiaopingin reformeja edeltänyttä Kiinan kansantasavaltaa) olisi pitänyt johtaa?

Itse en ole koskaan tuntenut tällaista tarvetta. Kai se on niin että kun kannattaa jotain niin epätodennäköistä kuin länsimaissa tapahtuva kommunistinen vallankumous niin pitäähän sitä nyt miettiä että minkä ryhmän etujoukkona sitä pitäisi olla. Tai jotain. Ehkä proosallisempi syy on se, että ääriryhmät nyt vaan keräävät puoleensa kaikenlaisia yhteistyökyvyttömiä hörhöpäitä ja kun ei mahduta samaan järjestöön niin vanhat kiistat toimivat myös hyvänä jakautumissyynä. Eräät NL:n ongelmat (miksei jopa natsi-Saksan) voi varmaan johtaa siihen että pienestä hörhökööristä on yhtäkkiä tullut kokonaisen suurvallan johtosakki; siinäpä sitten onkin hyviä tilaisuuksia ratkoa vanhoja riitoja ja suitsuttaa omia hörhöagendoja isommalla budjetilla. (Puhdistukset, pitkien puukkojen yö, lysenkolaisuus, Thule-Geschellschaft...) Jo tämän luulisi olevan aika hyvä syy suhtautua nuivasti koko etujoukko-vallankumouksen ideaan.

(Niin, kaikki lahkolaiset eivät ole pahoja, tiedän, tiedän...)

Palkkamyytti

Kapitalismin suurin myytti on se, että palkalla olisi jotain yhteyttä työn hyödyllisyyteen. Koska mun palkka on kymppitonni kuussa ja sun tonni kuussa, se mitä mä teen on automaattisesti hyödyllisempää yhteiskunnan kannalta kun sun. Väisty, prole, mun on pakko mennä hyödyttämään.

Eihän se näin mene. Ainakaan suoraan. Palkka riippuu siitä, miten vahvat neuvotteluasemat työntekijöillä on. Yksittäin tai kollektiivisesti. Jos ekspertiisiä on tarpeeksi, työntekijälle riittää neuvotteluaseeksi uhka kävellä pois. Jos duuni on sellainen mitä melkein kuka tahansa voi tehdä lyhyellä koulutuksella, tarvitaan kollektiivista neuvottelua, ts. ammattiliittoja. Tässä sitten vaikuttaa tietysti se kuinka hyödyllistä työ on yhteiskunnalle - jos se on sellaista että sillä voi pysäyttää koko yhteiskunnan rattaat, lakkoasekin on luonnollisesti tehokkaampi. (Vrt. ahtaajat.)

(Tämän johdosta muuten sellainen yhteiskunta, jossa on vapaat ammattiliitot, vapaa työnvalintaoikeus ja lakko-oikeus, ja sellainen yhteiskunta jossa on täydellinen tasa-arvo, eivät sovi yhteen - niin kauan kuin joillakin työläisillä on paremmat neuvotteluasemat kuin toisilla, heillä tulee olemaan myös paremmat palkat.)

Tietysti nykymaailmassa sellainen tilanne, jossa kaikkien palkat laskisivat nälkätasolle, ei hyödyttäisi ketään, edes kapitalistia. Pitäähän sitä jollekulle hilavitkuttimia myydä. Onneksi on hyvinvointivaltio joka - lakko-oikeuden kanssa - turvaa kuluttajaluokan olemassaolon. Tämän takia muuten ei kannata lähteä sille linjalle että kapitalisti olisi jossain vaiheessa romuttamassa kaikki hyvinvointivaltion piirteet - ainakaan ihan heti. Siitä kyllä varmasti leikataan kaikki turha - kaikki liian paljon työläisiä hyödyttävä - pois ja vakavampiakin leikkauksia tullaan tekemään sitä mukaa kun kuluttajaluokkaa voidaan laajentaa nykyisen länsimaailman ulkopuolella. Samalla lailla se kiinalainen ja intialainen kelpaa hilavitkuttimien ostajaksi kuin eurooppalainenkin.

Tähänhän naisten ja miesten palkka-epätasa-arvokin perustuu, ei siihen että paha sikaniskapomo vaan puhdasta sovinistisuuttaan maksaa naistyöläisilleen vähemmän kuin miestyöläisille. Naisvaltaisten liittojen neuvotteluasema on huonompi kuin miesvaltaisten. Tätä siivittävät naisten töistä ja miesten töistä olevat asenteet - naisten työt ("hoivatyöt") vertautuvat äiteyteen, ja samalla tavalla kuin sitä että äiti kyrpiintyy ja lähtee kahden viikon ryyppyputkelle pidetään huonompana asiana kuin sitä että isä kyrpiintyy ja lähtee kahden viikon ryyppyputkelle, niin sitä että hoiva-alalla mennään lakkoon pidetään huonompana asiana kuin sitä että miesvaltaisella alalla mennään lakkoon. (Vrt. hoitajat.) Sama pätee akateemisiin aloihin kun niitä vertaa "duunarialoihin" - se, että yliopiston luennoitsijat menevät lakkoon, ei erityisesti suurinta osaa suomalaisista hetkauta. Anna Kontulan ajatus ammattiliittojen parittamisesta niin, että tärkeän alan liitto lakkoilisi toisenkin liiton puolesta, onkin loistava. ()

Ammattiliitot, lakko-oikeus ja hyvinvointivaltio ovat vasemmiston tärkein selkäranka, se mihin (reformistinen) vasemmisto nojaa nyt ja tulevaisuudessa. Tämä ei tarkoita että ne olisivat välttämättä yhteiskunnallisesti tärkeimpiä asioita - lähestyvä ekokriisi ja öljykriisi, muiden muassa, nousevat niiden edelle, mutta ne eivät tarkalleen ottaen ole vasemmistolaisia asioita vaan asioita joihin vasemmiston - samoin kuin muidenkin yhteiskunnallisten suuntausten - tulee puuttua. Täten punavihreys. Oma näkemykseni on että ekokriisiin ja öljykriisiin on huomattavasti helpompi vastata vasemmistolaisista kuin oikeistolaisista puitteista, muutenhan en ehkä olisi vasemmistolainen - mutta tämä, kuten tiedämme, ei tarkoita että vasemmistolaiset olisivat välttämättä erityisen vihreitä.

Toisaalta, ammattiliittovasemmistolaisuudessa on pakostakin kansallinen elementti koska ammattiliitot ovat kansallisia - suomalaiset liitot valvovat nimenomaan suomalaisten työläisten etuja ja retoriikkakin - johon kuuluu siis se kiinalaisilla ja intialaisilla pelottelu tavoilla, joita varmaan pidettäisiin kontekstin ulkopuolella hyvinkin rasistisina - on sen mukaista... Tämän takia myös retoriikka rajoittamattomasta maahanmuutosta puree niin hyvin - jos Suomeen saisi tulla kuka tahansa tekemään töitä, mieluiten vielä sellainen joka on tottunut siihen että lakkoilijalle saattaa nasahtaa luoti otsaan, niin ammattiliittojen valta rapistuisi silmissä, ja suomalainen työläinen kyllä tietää tämän e-rit-täin hyvin. (Niin, harvathan sitä rajoittamatonta maahanmuuttoa haluavatkaan, mutta kummasti ne harvatkin onnistutaan samaistamaan koko vasemmistoon...) Maahanmuuttopuheessa pitääkin aina ja joka käänteessä tuoda esiin tarve organisoida maahanmuuttajia ammatillisesti ja pitää huolta siitä että halpatyövoimaluokkaa ei pääse syntymään.

Termonen ja vihreät

Markus Termosen artikkelissa on monia hyviä puolia. On esimerkiksi hyvä huomata se, että vasemmiston kritisoidessa vihreitä taustalla kuultaa pettymys siihen, että vihreät eivät ole yhtä vasemmistolaisia kuin joskus on ehkä uskonut; tunnustan avoimesti esimerkiksi itse, että tämä on taustalla, ja hyökkäsin vasemmistolaistuessani kiivaastikin vihreitä vastaan juuri siitä syystä, että tunsin itseni petetyksi. Nyttemmin olen jossain määrin rauhoittunut - mutta tähän on vaikuttanut sen havaitseminen että vihreät tosiaan tarkoittavat mitä sanovat kun puhuvat siitä etteivät ole oikealla eikä vasemmalla. No, ei siitä enempää.

Termonen menee kuitenkin metsään ryhtyessään analysoimaan Vihreiden historiaa puolueena ja yrittäessään tämän pohjalta todistella että Suomen vihreiden juuret ovat vasemmalla. Yhtäläisyysmerkkien vetäminen Saksan ja Suomen vihreiden välille tehdään erittäin heppoisin perustein, ottaen huomioon miten eri lailla Saksan ja Suomen poliittiset historiat ovat menneet. Termonen analysoi kiitettävästi Saksan APO:a - vastaaville liikkeille vihreät puolueet ovat muuallakin Euroopassa rakentuneet. Suomen vastaavaan liikehdintään ei kuitenkaan puututa. Syynä lienee se että vastaavassa mittakaavassa sitä ei ollut - sellaiset henkilöt joista olisi tullut muualla Euroopassa uusvasemmistoa ryhtyivätkin Suomessa taistolaisiksi. Monet taistolaisethan äänestävät nykyäänkin vihreitä, mutta ilmeisesti 70-luvun jättämät arvet ovat estäneet taistolaisten toimimisen (Satu Hassia lukuun ottamatta) puolueessa.

Vihreässä Liitossa toimii joitakin henkilöitä jotka voinee luokitella uusvasemmiston perillisiksi (esim. punapappi Terho Pursiainen) mutta monen avainhahmon poliittinen koti Vihreitä ennen oli Liberaalissa Kansanpuolueessa - esim. Komsin, Soininvaaran ja Paavo Nikulan. Tämä on näkynyt esim. Soininvaaran ammattiliittovihamielisessä ajattelussa. Saksassa liberaaleilla on ollut kotinsa jatkuvasti, FDP, mutta Suomessa LKP:n hajoamisen jälkeen monet suunnistivat Vihreisiin. Jo tämä yksinään tekee Termosen suorasta Saksa-Suomi-vertailusta varsin oudon. (Myöhäisliberaali siirtyjä taas on ollut Jyrki Kasvi.)

En myöskään oikein hiffaa mitä tekemistä vertauksella Saksan konservatiivien ulos savustamiseen on minkään kanssa. Suomessa samanlaista roolia ehkä on näytellyt linkolalaisten savustaminen puolueesta, mutta muuten Suomen Vihreissä ei tietääkseni ole ollut mitään oikeistopuhdistusta - ja se, että konservatismi ei ole Vihreiden DNA:ssa ei myöskään ole missään tekemisissä vasemmiston vihreitä vastaan esittämien syytösten kanssa. Eihän Vihreitä ole missään vaiheessa konservatismista edes syytetty siinä mielessä kuin Termonen konservatismi-sanaa kirjoituksestaan käyttää - liberalismista pikemminkin.

Vallankumouksen romantisoiminen

Vallankumouksen romantisoiminen on tyhmää puuhaa, ainakin silloin kun elää valtiossa jossa vallankumouksen mahdollisuudet ovat (ainakin tällä hetkellä) nollaluokkaa. Ja (ainakin tällä hetkellä) ei tässä meinaa että pitäisin mitenkään varmana tai edes todennäköisenä että niitä olisi elinaikanamme.

Vallankumoukset eivät ole romanttisia. Niitä ei tehdä millään pyhällä hengellä, moraalisen voiman elähdyttämänä. Niitä tehdään pakosta, tilanteessa jossa vanha valta on näyttänyt täydellisen kyvyttömyytensä vastata tilanteisiin - oikeastaan, tilanteissa joissa se on jo vetäytynyt, pakonomaisena reaktiona leivän ja järjestyksen tarpeeseen. Näinhän Venäjän vallankumouskin - varsinainen vallankumous oli neuvostojen perustaminen ja tämä varsinainen vallankumous kesti melko vähän aikaa, sitä seurasi bolsevikkien vallankaappaus joka oli viimeistään perustuslakia säätävän kokouksen hajottamisen aikaan fakta, tuo lapsellinen temper tantrum siitä hyvästä että eserrien ei-marxilainen agraarisosialismi oli suositumpaa kuin sosialidemokraattien tehdastyölinja. Sitä seurasi tuhoa, hävitystä ja aatteiden myymistä tuhanteen kertaan.

Vallankumoukset ovat vaarallisia tilanteita. Niissä ei tiedä kumpi on voittamassa, vallankumous vaiko taantumus - etenki nykyisin kun taantumuskin osaa käyttää vallankumouksia hyväkseen. Iranin vallankumous on hyvä esimerkki. Jos Suomessa syntyisi vallankumouksellinen tilanne, kuka tietää minkälainen hirviö onnistuisi lopulta kynsimään tiensä valtaan ja millainen sen utopiayhteisö olisi?

Vallankumouslaulut ovat toki jylhiä ja kauniita. Niin on Horst Wessel Liedkin.

Vihreät ja idealismi

Vihreät ovat liike jolla on vain ideaaleja, ei reaalipolitiikkaa. Tämä voi kuulostaa vasemmistolaiselta aika hassulta vihreiden nykypolitiikan valossa - puhunkin yleisemmällä tasolla.

Vihreiden tukemille asioille ei löydy mitään erityistä hyötyjäluokkaa. Niitä perustellaan joko Suomen tai yleensä koko maailman edulla. Ihmiset ovat kuitenkin tottuneet siihen että politiikka on keino jolla ihmiset ajavat omia asioitaan tai oman viiteryhmänsä asioita. Tämä näkyy esimerkiksi yleisimmissä oikeiston disautuksissa vihreitä kohtaan - nämä nähdään usein pelkkänä mölinänä ja mustamaalaamisena mutta niitä voi tarkastella ihan loogisena pohdintana, joiden kautta ihmiset, joille politiikka on lähinnä omaan pussiin pelaamista, yrittävät hahmottaa mikä vihreillä on se oma etu. Esimerkiksi: "Vihreät haluavat Suomeen pakolaisia, koska haluavat säilyttää suojatyöpaikkansa/heillä on seksuaalinen fetissi ulkomaalaisia kohtaan". Ihan looginen syy kannattaa maahanmuuttoahan se on! Tai: "Vihreät ovat mouhupäitä jotka haluavat laillistaa ganjabiksen ollakseen aina pilvessä." Siitä viis, että Vihreät eivät oikeasti ole mitään kannabista puolueohjelmassaan laillistamista; se ei tässä ole tärkeää. Tai: "Vihreät tiedemiehet valehtelevat ilmastonmuutoksesta saadakseen tutkimusapurahoja." Tai miksei myös "Vihreät poliitikot vetävät porvarilinjaa vain pysyäkseen hallituksessa."

Vihreät esittävät kannattamansa asiat siis koko maailmaa hyödyttävinä - mutta ihmiset ovat tottuneet siihen, että politiikka on rajallisten resurssien jakamista, prosessia josta jotkut hyötyvät ja joillekin tulee takkiin. He voivat siis laskea esimerkiksi näin (yleensä tiedostamattaan); "Ilmastonmuutos ja ilmansaasteet haittaavat varmasti toisia enemmän kuin toisia. Samoin niihin esitetyt lääkkeet haittaavat toisia enemmän kuin toisia. Olen lihaa syövä tehdastyöläinen joka ajaa autolla töihin ja asuu pohjoisessa, joten kun ilmastonmuutokseen puuttumista mietitään, luultavasti olen haittapuolella, en hyötypuolella." Tai: "Olen kasvissyöjä, asun rannikkokaupungissa ja matkustan pyörällä sisällöntuottajaduuniini, joten todennäköisesti olen hyötypuolella, en haittapuolella."

Tietysti on mahdollista - mielestäni todennäköistä - että loppupeleissä ilmastonmuutoksen vaikutuksista ihan jokainen ottaa takkiin, tehdastyöläiset siinä missä sisällöntuottajatkin, mikä näkyykin siinä että suurin osa kansasta on suhteellisen halukas ainakin ajatuksen tasolla puuttumaan ilmastonmuutokseen.

Kansallismieliset

Blogin kantava teema on sen vaikeus, että yritetään asettaa globaalisti oikeudenmukaisen, kestävän kehityksen pohjalle tarkoitetun maailman rakentaminen ja länsimaisten työläisten etujen puolustaminen rinta rinnan. Tätä ongelmaa ei tietysti ole nationalisteilla. Tämän takia nationalistiset liikkeet ovat yleensä ottaen kasvaneet ja tulevat kasvamaan jatkossakin.

Tämä näkyy myös nationalistien strategiasta; kansallismieliset puolueet esittävät itsensä länsimaisen työläisen todellisena puolustajana ja joka käänteessä haukkuvat vasemmistoa lafkana, joka on valmis uhraamaan saavutetut edut kolmannen maailman ansaitsemattomille asukeille. Syytös ei tietysti ole blogin aikaisempien entryjen varjossa täysin ansaitsematon. On aivan luonnollista että vasemmiston oikeudenmukaisuusretoriikasta johdetaan loogiset johtopäätökset; se, että vasemmisto myös tarkoittaa sitä mitä sanoo. Esimerkiksi maahanmuutosta puhutaan kieli keskellä suuta; miten sanotaan se, että kaikkia maailman ihmisiä pitää auttaa ja länsimailla on siihen velvollisuus verrattomasti suuremman varallisuutensa takia, mutta sillä tavalla että käytännössä ei tarvitsisi vaatia rajallisen kakun jakamista? Tämä johtaa mm. humanitäärisen maahanmuuton esittämiseen jonain, joka oikeasti hyödyttääkin sekä lähettävää että vastaanottavaa maata - väite, jota on erittäin helppo kritisoida moneltakin kantilta. "Kansallisvasemmistolainen" strategia näkyy erittäin selvästi mm. perussuomalaisten halussa esittää itsensä "todellisena työväenpuolueena."

Kyse on vain näkökulmasta. Kansallismieliset puolueet syövät kannatusta toki myös liberaalilta oikeistolta; ideologiseen liberalismiin on myös kuulunut jonkinasteinen universalismi ja ainakin mahdollisuuksien tasa-arvo, mikä on vaikea sovittaa yhteen käytännön politiikan kanssa. Ajatellaan vaikka liberalismin militanttia siipeä joka ristiretkeilee edustuksellisen demokratian puolesta mm. Irakissa - vaikeutena on sovittaa demokratia liberalismin muiden tavoitteiden kanssa. Sehän kuitenkin voi johtaa esimerkiksi naisten oikeuksien vähenemiseen tai siihen, että kansa haluaakin kontrolloida luonnonvarojaan itse eikä antaa niitä ulkomaisten yhtiöiden haltuun. Euroopan uudet kansallismieliset liikkeet ovatkin usein hyötyneet siitä, että ovat voineet esittää itsensä tällaisen ulkopolitiikan vastustajina.

Joka tapauksessa; vasemmiston vastaus kansallismielisyyden nousuun on tähän mennessä käytännössä ollut armoton haukkuminen ja natsikortin heiluttaminen. Harvempi ihminen kuitenkaan haluaa identifioitua liikkeeseen, jossa on pieninkin tahra 40-luvun haamuista. Samoin on käytetty jo kouluissa päähän hakattua universalismin ajatusta moralisoinnin lähtökohtana. Ajan kuluessa, fasismin aikakauden muistojen haalistuessa ja kansallismielisten liikkeiden oppiessa hoitamaan mediapelinsä paremmin, ja asenteiden kovetessa moraalisen universalismin haitaksi, tämä strategia kuitenkin vaikeutuu vaikeutumistaan.

Kansallismielisillä liikkeillä on tietysti myös omat ristiriitansa. Esimerkiksi usein vaikuttaa vaikealta päättää, puolustetaanko nimenomaan Suomen etuja vai koko Euroopan/kristikunnan/länsimaisen sivilisaation/valkoisen rodun etuja (usein nämä tarkoittavat melko samaa asiaa...) Ne eivät kuitenkaan ole läheskään aina sama asia.

Huoneentaulu

Vasemmiston kriisistä puhuttaessa kaikilla keskustelijoilla pitäisi olla tämä huoneentauluna:

"Suomen luonnonsuojeluliitto on arvioinut, että mikäli luonnonvarojen kulutus olisi globaalisti kestävällä tasolla ja jaettaisiin tasan eri maiden välillä, Suomen kaltaisten maiden kulutuksen tulisi pudota alle kymmenesosaan nykyisestä."

Lähde: Megafoni.

Luonnonvarojen kulutus ei ole sama juttu kuin BKT, mutta en ole löytänyt netistä mitään kulutusmittaria joten; arvatkaas minkä maan BKT on tällä hetkellä kymmenesosa Suomen BKT:stä (henkeä kohden)?



"Tehdään Suomesta Mongolia" ei ole kovinkaan vahva pohja massaliikkeelle. Globaalisti oikeudenmukaisen, kestävän pohjan voi tietysti silti ottaa oman tavoittelun kohteeksi, mutta jos haluaa muualle kuin marginaaliin, pitää voida perustella, miten tästä kulutuksen laskusta olisi konkreettisesti hyötyä potentiaalisille kannattajille.

Ihan ekaksi

Näillä lähdetään liikkeelle:

Vasemmiston kriisin perimmäistä syytä ei tarvitse kauan hakea.

Iskepä omat tulosi sivulle www.globalrichlist.com. Kyllä, ihan vitun yksinkertaistava harjoitus, mutta tee se silti.

Mitä löytyi? Melkoisella varmuudella voin sanoa että olet jossain kärkiviidenneksessä, kun maailmanlaajuisesti katsotaan.

Vasemmiston ongelma: sillä ihan oikeasti ei ole kovin paljoa annettavaa länsimaalaiselle ihmiselle. Voidaan pohtia siitä, miksi länsimaissa ollaan niin vauraita ja muualla ei, mutta tämä menee moralisoinniksi, ja moralisointi ei ole kantava pohja mihinkään. Jos vasemmisto yrittää pysyä oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon jne. ihanteissa, niin lopulta päädytään siihen, että otetaan meiltä ja annetaan niille. Ja Frank Zappa sanoi: Communism doesn’t work because people like to own stuff.

Pohditaan ratkaisuja tähän ongelmaan. Tarkastellaan ensin oikeistoa. Nähdäkseni löydämme kaksi pääasiallista lähestymistapaa.

Ensimmäinen on melko simppeli: Fuck you, got mine. Itsekkyys on aina suosittua. Meillä on yksilöllinen itsekkyys ja joukkoitsekkyys. Yksilöllinen itsekkyys on aynrandistista. Muut ihmiset pärjätköön miten pärjäävät, minä olen kaiken saanut itse ja sen aion myös pitää. Joukkoitsekkyys ilmenee nykyisin yleensä nationalismina. Isoisämme meille tämän maan taistelivat joten aiomme myös kaiken pitää. Muu maailma imeköön lekaa, mitäs ovat niin neekeriä.

Toinen on utopismi. Kapitalismi on ihmeitätekevä mylly jonka kautta rikkaat rikastuvat ja köyhätkin rikastuvat. Epätasa-arvosta ei tarvitse välittää, koska kaikki saavat kuitenkin jotain. Tämä on ideologisen liberalismin tärkein suuntaus. Itsekkyyteen nähden siinä on se hyvä puoli ettei tarvitse tuntea itseään kusipääksi tai rasistiksi. Sen varaan on rakennettu esim. Norbergin kirja Globaalin kapitalismin puolustus.

Vasemmistolla on perinteisesti ollut enemmän hinkua tällaiseen utopismiin. Esimerkiksi neuvostokommunismi näyttäytyi joskus mallina, joka ihan oikeasti toimisi paremmin vauraudentuottajana kuin kapitalismi. Tämä toimi myös syynä siihen miksi länsimaiset kommunistiset liikkeet menestyivät samalla kun roikkuivat Neuvostoliiton helmoissa niin pitkään. Kuinkas sitten kävikään? Nykyään vasemmistolaiset, jotka eivät tavalla tai toisella myöntäisi kapitalismin ylivoimaista taitoa tuottaa varallisuutta noin niin kuin ylipäätänsä, voitaneen laskea yhden käden sormilla. Se on eri asia sitten katsotaanko tämän hyödyttävän köyhiä vai ei.


Miten vasemmisto vastaa näihin?

No, aina on se malli ettei edes yritetä vastata – kritisoidaan vain toisen puolen vastauksia. Itsekkyyteen voidaan oikeastaan vastata lähinnä moralismilla. Älä ole niin itsekäs, se on paha asia. Olet paha ihminen. Jeesus, jota ei ole, ei tykkää. Tietysti voidaan pelotella sillä, että lopulta bumerangi osuu omaan naamaan ja alkaa kolmannen maailman kapina, mutta siihenkin on helppo vastata: Whatever happens, we have got / the Maxim gun, and they have not. Paitsi että Maxim-pyssy on vaihtunut tankkeihin, pommikoneisiin, ydinaseisiin…

Utopismia onkin pyritty ruotimaan enemmän. Kapitalismi tuottaakin vaurautta pelkästään rikkaille, kaikkiin kysymyksiin ei voi vastata rahalla, luontokin ottaa dunkkuun ja niin edelleen. Ympäristöön pohjautuva kritiikki on suosittua. Ehkä kapitalismin mylly pyörittääkin vaurautta tehokkaasti mutta lopulta iskeydytään seinään. Vihreä liike lähti tältä pohjalta. Vihreän liikkeen tarinan tiedämme. Ihmisillä ei ole oikein halua käsitellä katastrofia, joka ehkä tapahtuu joskus hamassa tulevaisuudessa. Ainakaan se ei ole yhtä kurantti asia kuin köyhyys joka tapahtuu tässä ja nyt. Ja tiedemiehethän voivat aina valehdella tai olla väärässä. Tunkekoot laskutikut perseeeensä. Ja lopulta tulee aina kysymys – no mitä sinulla on sitten esittää vastaukseksi?

No, yksi vastaus on mennä mukaan. Meillä on olemassa itsekkyyspohjalta lähtevää vasemmistoa ja kapitalismin utopioihin mukaan lähtevää vasemmistoa. En minä välitä mistään maailmasta, minulle itselleni on parempi kuulua liittoon tai vaatia hyvinvointipalveluja. Tai: Suomella menisi paremmin jos sitä johdettaisiin vähän vasemmistolaisemmin. Ei kande ajatella sitä muuta maailmaa liikaa, voi tulla paha mieli. Mitäs ovat niin… öh, taantumuksellisiin kulttuureihin kuuluvia naistensilpojia.

Sosiaalidemokraatit sun muut myötäilevät kapitalistisia utopisteja. Kapitalismi on vaurautta tuottava mylly, tarvitaan vaan vähän valtion apuja ja hyväntekeväisyyttä ja ekotekoja että sitä vaurautta saadaan jaettua ja ympäristöntuhoutuminen pidettyä siedettävänä. Radikaalivasemmisto pyörittelee silmiään, mutta sittenpä heiltäkin kysytään – mitä teillä on tarjottavaa?


No, aina voi lähteä siitä käsin että länsimaisen ihmisen kuuluukin kärsiä. Mitäs on niin riistäjä. Tällä keinoin marginalisoidutaan tuplatehokkaasti. Monkeysmashesheaven tarjoaa vähän osviittaa tästä näkökulmasta. Kyllä, blogia voi lukea sillä silmällä miten naurettavia vaikka United $nake$-tyyliset sanamuodot ovat, mutta eipä noi muuta kuin marginaaliporukkaa olisi vaikka kirjoittaisivat mitä oikeaoppisinta kuningattaren englantia. Vaikka päälle syljetään niin itse voi olla tyytyväinen siitä että periaatteita ei ole hyljätty – ja yön pimeinä tunteina miettiä sitä, onko aktiivi joka ei pysty saavuttamaan mitään oikeastaan minkään arvoinen.

Voi lähteä utopismiin. Utopioita on ollut aika vähässä. Suosituin taitaa olla idyllinen kyläyhteisö. Fyrkkaa ja stuffia ei ole enää, mutta mitä sitten? Kunhan kapitalismista selvitään niin kaikki voivat psykologisesti paremmin jollain tarkentamattomalla tavalla. Siellä ilakoidaan käsi kädessä ilman huolia ja murheita. Ja juodaan kuusenkerkkäteetä panotiipiissä. Tällaisessa utopiassa on vaan pari pientä vikaa, kuten se, miten sinne konkreettisesti päästään ja se, kiinnostaako se oikeasti ketään. Mutta mitäs pienistä. Toisaalta, voidaan yrittää myös esittää uskottava talousmalli, jossa tuotetaan vaurautta kaikille tasapuolisesti ilman että turvaudutaan kapitalismiin tai riistetään ympäristöä. Sitä odotellessa.

Voidaan myös lähteä toiselle individualistiselle tasolle. Mitäs maailmasta kunhan voin itse tuntea voivani hyvin. Minä ostan reilun kaupan teetä ja vaatteita… no okei, ei mennä edes tuohon; minä asun squatatussa talossa ja dyykkaan ruokani ja en tee töitä, minä en tue kapitalismia millään tavalla, omatuntoni on puhdas. Ei kenenkään kannatakaan edes yrittää mitään massaliikehdintää, lähdetään pienistä taisteluista ja henkilökohtaisesta moralismista. Kohta joku anarkisti tulee sanomaan että ei anarkismi oikeasti tuollaista ole. No vittu, minulle se aina näyttäytyy just tuona. Just tuona. Ja tästähän voidaan sitten lipsua itsekkyyteen. Libertaristi on anarkisti jolla on rahaa.

Moralisointihan tuossa jo mainittiin. Moralisointiahan se on itsekkyydestäkin puhuminen ylipäätänsä. Onhan sekin ratkaisu. Uuden sosialistisen ihmisen rakentaminen nalkuttamisen kautta. Moralisoinnillakin on sijansa. Joihinkin se tepsii. Ainakin niin kauan kunnes olisi joku riski että se oikeasti vaikuttaa johonkin. Ihmisillä on sellainen hassu taipumus kuitenkin loppupeleissä uskoa asioita joista on heille jotain hyötyä.

Niin, ja sitten voidaan tietysti odottaa sitä, että kapitalismin viimeinen kriisi tulee. Siinähän odotellaan. Sitten ehkä kaikilla on kaikki perseestä mutta ainakin itse oli oikeassa. Varmasti sitten kaikki muutkin huomaavat sen. Lähestymistavan oikeellisuuden voi havaita tarkkailemalla esim. KTP:n kannatusta. Tai jäsenkuntaa. Varsinainen etujoukko. Käsi sydämellä, haluaako kukaan näiden tyyppien edes koskaan johtavan mitään?

No mikä sitten on vastaus? Itse, kun omaa positiota tarkastelee, se on antikapitalismi yhdistettynä sosialidemokratiaan. Täynnä epäjohdonmukaisuuksia, mutta mikä se on se parempi?

Sekä tämän kommentti:

Lisää pohdintaa, jonka voi katsoa jonkinlaiseksi tiivistykseksi artikkelista tai ei:

Ideologoiden kannattamiselle on kaksi päällimmäistä syytä: henkilökohtainen etu ja se, että voi tuntea olevansa hyvien puolella. Silloin kun nämä kohtaavat, molempi parempi. 1900-luvun alussa ja keskivaiheilla sosialismi oli voimissaan, koska sillä oli laaja kannattajakunta joka pystyi saamaan henkilökohtaisia etuja (torppari torppansa, tehdastyöläinen parempaa liksaa ja (teoriassa) pääsisi pomostaan eroon) ja sen kannattajat pystyivät sanomaan olevansa hyvien puolella.

Hyviksenä olemiseen liittyi kolme osatekijää. Sosialistit kannattivat tasa-arvoa – ei rikkaita, ei köyhiä. Sosialismi oli universalistinen liike joka ei erotellut rotujen, kansojen ja uskontojen välillä – kaikki samanarvoisia. Sosialismi oli yhteiskunnallinen, ei individualistinen liike – se tähtäsi koko maailman muuttamiseen, ei yksilölliseen näpertelyyn.

Nykyisin kuitenkin maailmanlaajuinen eriarvoisuus on saavuttanut sen asteen että kaikille ei voida enää saada kivaa. Jos maailma olisi tasa-arvoinen, länsimaiset työläiset menettäisivät elintasoaan. Jatkuvaan kasvuunkaan ei voida enää luottaa, koska ympäristötuho. Sosialismi länsimaissa ei voi enää yhtä aikaa olla länsimaisten massojen henkilökohtaisen edun ja hyvikseyden liike, jos se haluaa säilyttää tasa-arvon, universalismin ja yhteiskunnallisen muutoksen vaatimukset.

Ratkaisuja:

- Pidetään arvoista kiinni ja vaaditaan globaalia sosialismia -> marginalisaatio
- Luovutaan tasa-arvon vaatimuksesta, hyväksytään se että on rikkaita ja köyhiä ja yritetään parantaa niiden köyhien asemaa edes vähän -> demarius
- Luovutaan universalismista, keskitytään kansallisiin etuihin -> kansallinen sosialismi, where have I heard that before?
- Luovutaan yhteiskunnallisesta muutoksesta, keskitytään yksilötasoon -> nykyanarkismi
- Leikitään että mitään ei ole vialla -> kognitiivinen dissonanssi, epäuskottavuus

Paras ratkaisu olisi tietysti löytää uusi malli joka mahdollistaa että koko maailma voidaan nostaa länsimaisen työläisen elintason yläpuolelle tuhoamatta ympäristöä. Sitä odotellessa.

Alunperin osoitteessa http://www.vallankumous.org/blogi/2010/04/07/vasemmiston-kriisin-perimmaista-syyta/