Vallankumouksen romantisoiminen on tyhmää puuhaa, ainakin silloin kun elää valtiossa jossa vallankumouksen mahdollisuudet ovat (ainakin tällä hetkellä) nollaluokkaa. Ja (ainakin tällä hetkellä) ei tässä meinaa että pitäisin mitenkään varmana tai edes todennäköisenä että niitä olisi elinaikanamme.
Vallankumoukset eivät ole romanttisia. Niitä ei tehdä millään pyhällä hengellä, moraalisen voiman elähdyttämänä. Niitä tehdään pakosta, tilanteessa jossa vanha valta on näyttänyt täydellisen kyvyttömyytensä vastata tilanteisiin - oikeastaan, tilanteissa joissa se on jo vetäytynyt, pakonomaisena reaktiona leivän ja järjestyksen tarpeeseen. Näinhän Venäjän vallankumouskin - varsinainen vallankumous oli neuvostojen perustaminen ja tämä varsinainen vallankumous kesti melko vähän aikaa, sitä seurasi bolsevikkien vallankaappaus joka oli viimeistään perustuslakia säätävän kokouksen hajottamisen aikaan fakta, tuo lapsellinen temper tantrum siitä hyvästä että eserrien ei-marxilainen agraarisosialismi oli suositumpaa kuin sosialidemokraattien tehdastyölinja. Sitä seurasi tuhoa, hävitystä ja aatteiden myymistä tuhanteen kertaan.
Vallankumoukset ovat vaarallisia tilanteita. Niissä ei tiedä kumpi on voittamassa, vallankumous vaiko taantumus - etenki nykyisin kun taantumuskin osaa käyttää vallankumouksia hyväkseen. Iranin vallankumous on hyvä esimerkki. Jos Suomessa syntyisi vallankumouksellinen tilanne, kuka tietää minkälainen hirviö onnistuisi lopulta kynsimään tiensä valtaan ja millainen sen utopiayhteisö olisi?
Vallankumouslaulut ovat toki jylhiä ja kauniita. Niin on Horst Wessel Liedkin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti