Kommunismin ja sosialidemokratian teiden ero

Sosialistisen liikkeen hajoaminen kommunistiseksi ja sosialidemokraattiseksi oli pitkä prosessi jossa voidaan nähdä kolme tärkeintä eri osatekijää. Näitä olivat jo vuosisadan vaihteen tienoilla vauhdissa ollut hajoaminen reformistiseen ja vallankumoukselliseen linjaan, ensimmäinen maailmansota ja Neuvostoliiton ja Kominternin synty. Ei mitenkään yllättäen eri ihmiset korostavat eri osatekijöitä siinä, mikä oli se lopullinen viimeinen kipinä. Ei varmaan yllätä myöskään se että itse pidän tärkeimpänä - oikeastaan ratkaisevana - viimeistä.

Reformistisen ja vallankumouksellisen linjan erkaneminen mm. Bernsteinin ja erilaisten vallankumouksellisten (Luxemburg, Lenin jne.) konfliktien välillä on tietysti kaiken taustalla mutta loppupeleissä en tiedä oliko se tärkein elementti. Sitä on ehkä vähän vaikea hahmottaa koska siihen ei liity samanlaisia dramaattisia yleiseurooppalaisia/maailmallisia jakaantumia kuin ensimmäiseen maailmansotaan ja Neuvostoliiton syntyyn. Ensimmäinen maailmansota toimi tärkeänä kipinänä Venäjän vallankumoukselle joka taas johti lopulta Neuvostoliiton perustamiseen; samalla siinä monet tärkeät sosialidemokraattiset puolueet, esim. Saksan, jakaantuivat sodanmyönteiseen ja vastaiseen faktioon. Yleensä sodanmyönteinen oli voitolla, välillä sodanvastainen.

Ensimmäinen maailmansota oli tietysti kiistatta katastrofi, kaikkien osapuolien kannalta ehkä järjettömin sota mitä on ikinä käyty. Toinen maailmansota tietysti oli tuhoisampi mutta ainakin osa sotijoista voi hyvällä syyllä vielä tänäkin päivänä esittää sen hyvän ja pahan taisteluna, kamppailuna vapauden ja petomaisen fasismin välillä; ensimmäinen maailmansota taas on tympeiden imperiumien näätämäistä kamppailua siirtomaista ja vasallivaltioista. Sosialistisen liikkeen enemmistö monissa maissa meni mukaan kyseiseen sotaan, osaksi idioottimaisen patriotismin ja osaksi reaalipolitiikan vuoksi; sotaa kannattamattomat sosialistit erosivat puolueista tai potkittiin niistä pois. Toisissa maissa rauhaa kannattaneet sosialistit onnistuivat saamaan kuitenkin voiton liikkeen sisällä; tällaisia olivat esimerkiksi Yhdysvallat ja Italia. Toisaalta, näissä seuraukset eivät olleet kovinkaan positiiviset - Yhdysvalloissa sosialistinen liike lytättiin sodan aikana ja 1920-luvulla maahan tavalla, jonka rinnalla 50-luvun (historiankirjoituksessa aivan liikaa korostetut) kommunistivainot olivat koulupoikien piirileikkiä ja Italiassa sotasosialistit perustivat fasistisen puolueen tunnetuin seurauksin. Ehkä siinä reaalipoliittisessa aspektissa oli kuin olikin puolensa. (Moraalisesti rauhankannattajat olivat tietenkin silti oikeassa.)

Nähdäkseni kuitenkaan ensimmäinen maailmansotakaan ei ollut se tekijä joka sosialistisen liikkeen lopulta jakoi. Sen jakoi lopullisesti Kominternin perustaminen. Jotkut liikkeet ja liikkeiden osat liittyivät Kominterniin, suurin osa ei, ja tässä vaiheessa jakolinja oli peruuttamaton. Se ei ollut sitä vielä sota- ja rauhansosialisteihin jakauduttessa; esimerkiksi Saksan Itsenäisen Sosialidemokraattisen Puolueen valtaosa (käsittääkseni?) päättyi liittyä takaisin Sosialidemokraatteihin ja vain vähemmistö lähti kominternilaiseen KDP:hen. Ja Kominternin myötä kommunistiliike sitoutui Neuvostoliittoon, niin hyvässä kuin pahassa, enimmäkseen pahassa - ammattiliikkeen jako, fasismin uhan huomiotta jättäminen, Neuvostoliiton käsikassarana toimiminen jne. - ja kun tämä kävi lopulta liian vaikeaksi alettiin jakaantua kiihtyvällä tahdilla. Ja mitä jäi käteen? Kommunistisen liikkeen perilliset suunnilleen siinä tilassa kuin sosialidemokraatit olivat joskus - paitsi paljon pienempinä - ja sosialidemokraatit, jotka radikaalisiiven poislähteminen jätti ajelehtimaan vielä bernsteiniläisyydestäkin pois, sosiaaliliberaalina puolueena jolla on vielä työväenliikkeenomainen nostalgiatausta.

Suomessa tietysti jakolinja oli vähän erilainen - koska Suomi ei osallistunut sotaan (paitsi joidenkin vapaaehtoisten osalta) jakautuminen ei tapahtunut sen vaan kansalaissodan jälkimainingeissa. Ehkä on muita Euroopan maita ymmärrettävämpää että ne jotka saivat kokea vallankumouksen valuvan tyhjiin sen takia että jotkut jäivät rannalle ja ne jotka pääsivät kärsimään muiden vallankumouksista syyttä suotta eivät enää yksinkertaisesti mahtuneet samaan liikkeeseen. Silti, Suomessakin, puolueen jakaantuminen oli paska juttu. Ei liene sattumaa että enemmän saatiin aikaan (ainakin ennen kylmää sotaa, jonka aikana pätivät vähän toiset lainalaisuudet) muissa pohjoismaissa, joissa kommunistinen liike jäi marginaali-ilmiöksi, osaltaan juuri siksi että ne olivat olleet ensimmäisessä maailmansodassa puolueettomia ja näin ensimmäinen jakaantumisen kipinä jäi sytyttämättä.