Kansallismieliset

Blogin kantava teema on sen vaikeus, että yritetään asettaa globaalisti oikeudenmukaisen, kestävän kehityksen pohjalle tarkoitetun maailman rakentaminen ja länsimaisten työläisten etujen puolustaminen rinta rinnan. Tätä ongelmaa ei tietysti ole nationalisteilla. Tämän takia nationalistiset liikkeet ovat yleensä ottaen kasvaneet ja tulevat kasvamaan jatkossakin.

Tämä näkyy myös nationalistien strategiasta; kansallismieliset puolueet esittävät itsensä länsimaisen työläisen todellisena puolustajana ja joka käänteessä haukkuvat vasemmistoa lafkana, joka on valmis uhraamaan saavutetut edut kolmannen maailman ansaitsemattomille asukeille. Syytös ei tietysti ole blogin aikaisempien entryjen varjossa täysin ansaitsematon. On aivan luonnollista että vasemmiston oikeudenmukaisuusretoriikasta johdetaan loogiset johtopäätökset; se, että vasemmisto myös tarkoittaa sitä mitä sanoo. Esimerkiksi maahanmuutosta puhutaan kieli keskellä suuta; miten sanotaan se, että kaikkia maailman ihmisiä pitää auttaa ja länsimailla on siihen velvollisuus verrattomasti suuremman varallisuutensa takia, mutta sillä tavalla että käytännössä ei tarvitsisi vaatia rajallisen kakun jakamista? Tämä johtaa mm. humanitäärisen maahanmuuton esittämiseen jonain, joka oikeasti hyödyttääkin sekä lähettävää että vastaanottavaa maata - väite, jota on erittäin helppo kritisoida moneltakin kantilta. "Kansallisvasemmistolainen" strategia näkyy erittäin selvästi mm. perussuomalaisten halussa esittää itsensä "todellisena työväenpuolueena."

Kyse on vain näkökulmasta. Kansallismieliset puolueet syövät kannatusta toki myös liberaalilta oikeistolta; ideologiseen liberalismiin on myös kuulunut jonkinasteinen universalismi ja ainakin mahdollisuuksien tasa-arvo, mikä on vaikea sovittaa yhteen käytännön politiikan kanssa. Ajatellaan vaikka liberalismin militanttia siipeä joka ristiretkeilee edustuksellisen demokratian puolesta mm. Irakissa - vaikeutena on sovittaa demokratia liberalismin muiden tavoitteiden kanssa. Sehän kuitenkin voi johtaa esimerkiksi naisten oikeuksien vähenemiseen tai siihen, että kansa haluaakin kontrolloida luonnonvarojaan itse eikä antaa niitä ulkomaisten yhtiöiden haltuun. Euroopan uudet kansallismieliset liikkeet ovatkin usein hyötyneet siitä, että ovat voineet esittää itsensä tällaisen ulkopolitiikan vastustajina.

Joka tapauksessa; vasemmiston vastaus kansallismielisyyden nousuun on tähän mennessä käytännössä ollut armoton haukkuminen ja natsikortin heiluttaminen. Harvempi ihminen kuitenkaan haluaa identifioitua liikkeeseen, jossa on pieninkin tahra 40-luvun haamuista. Samoin on käytetty jo kouluissa päähän hakattua universalismin ajatusta moralisoinnin lähtökohtana. Ajan kuluessa, fasismin aikakauden muistojen haalistuessa ja kansallismielisten liikkeiden oppiessa hoitamaan mediapelinsä paremmin, ja asenteiden kovetessa moraalisen universalismin haitaksi, tämä strategia kuitenkin vaikeutuu vaikeutumistaan.

Kansallismielisillä liikkeillä on tietysti myös omat ristiriitansa. Esimerkiksi usein vaikuttaa vaikealta päättää, puolustetaanko nimenomaan Suomen etuja vai koko Euroopan/kristikunnan/länsimaisen sivilisaation/valkoisen rodun etuja (usein nämä tarkoittavat melko samaa asiaa...) Ne eivät kuitenkaan ole läheskään aina sama asia.